Rilke totesi jotenkin niin, että ironia on sairaus. Otin jo vuosia sitten tuon lauseen innoittamana tavoitteekseni parantua ironiasta ja sarkasmista. Taistelu ei ole ollut aivan turha, sillä en koe ironian olevan itselläni enää mikään kattava elämänasenne. Mutta kirjoittaessa se pukkaa pintaan.

Jaan tuotantoni kirjoihin, joissa ironia ja sarkasmi on ollut kantava tyylilaji ja sitten niihin muihin. Niitä muita ovat ehkä Isäni koti, Kesä kummitustalossa, Usko toivo ja kuolema, sekä Iiris. Oikeastaan noita muita on aika monta. Loput kaksitoista ovat sitten aika ironisia ja sarkastisia.

Nyt mietin, pitääkö minun kulkea yhä syvemmälle ironian ja sarkasmin suohon. Puhtaaksiviljellä tyyliäni siihen pisteeseen, että ironiasta ja sarkasmista tulisi tavaramerkki. Vai pitäisikö minun kulkea kirjoittamisessani poispäin niistä samalla tavalla kuin olen elämässä pyrkinyt niistä eroon. Ironia nimittäin myrkyttää elämän. Joskus mietin myrkyttääkö se myös kirjallisuuden. Onko ironinen kirja myrkkyä.

Mietin myös sitä, että jos keskityn kirjoittamaan sarkastisia kirjoja, käykö väkisin niin, että sarkasmi siirtyy kirjojen puolelta takaisin elämääni. Sitä en missään tapauksessa halua. Huomaan etten ole todellinen taiteilija. Minulle tärkeämpää on elää onnellisena, kuin kirjoittaa mahdollisimman tyylipuhtaita kirjoja.