Olen miettinyt miten tärkeä olisi olla paitsi rohkea, myös sitkeä. Olen joskus luullut itseäni rohkeaksi, mutta nykyään epäilen sitä. Se minkä joskus tulkitsin rohkeudeksi, olikin ehkä vaihtoehtojen puutetta.

Kun ajattelen julkaisemiani kirjoja, teen sen havainnon, etten ole saanut julkaistua niitä käsikirjoituksia, jotka ovat olleet minulle henkilökohtaisesti tärkeimpiä. Pari tärkeää käsikirjoitusta on kustantaja hylännyt, sitten on tärkeitä käsikirjoituksia, jotka eivät ole valmistuneet. Pitäisi ehkä ajatella, etteivät ne ole valmistuneet vielä.

Muistan erään kirjailijan kertoneen (en pistä tähän nimeä, koska nolottaa jos muistankin väärin) että kustantaja hylkäsi hänen käsikirjoituksensa. Hän purki kässärin kolmeksi erilliseksi romaaniksi, jotka hän julkaisi nimimerkillä. Sen jälkeen hän teki niistä jonkinlaisen synteesin ja julkaisi omalla nimellään noin tuhatsivuisena eepoksena. Sitkeä tyyppi.

Jostain tiedeohjelmasta jäi mieleen, että menestyjän erottaa menestymättömästä usein juuri hänen sitkeytensä. Menestyjä jatkaa, vaikka tulee turpaan. Luuseri antaa periksi, ryhtyy tekemään jotain muuta. Katson silmiin sisäistä luuseriani, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Miten tärkeä olisi saada kirjoitettua ja julkaistua jotain, jota edes sillä hetkellä pitäisin pääteoksenani. Nykyään saan akuutin hihityskohtauksen, kun yhdistän itseeni sanan "pääteos". Se on jotenkin niin korni yhdistelmä.

Kumpaan suuntaan tässä pitäisi nyt edetä. Siihen suuntaan, jossa pääteoksesta puhuminen ei tuntuisi kornilta. Vai siihen suuntaan, jossa se tuntuisi vielä kornimmalta. Kummatkin ovat houkuttelevia vaihtoehtoja. Pitää meditoida tätä asiaa.