"Olet myös varmasti joskus ihaillut maisemaa, joka tuntuu sisältävän kaiken, mitä olet koko elämäsi ajan etsinyt, ja kun sitten käännyt vieressäsi seisovan ystäväsi puoleen, joka näkee kaiken minkä sinäkin, huomaat heti avatessasi suusi, että välillänne ammottaa kuilu. Ymmärrät, että hänelle sama maisema merkitsee jotain kokonaan muuta, että hänen näkynsä on sinulle vieras ja ettei se sanaton vihje, joka maisemassa puhuttelee sinua, sanokaan hänelle yhtään mitään. " (CS. Lewis, Kärsimyksen ongelma)

En itse asiassa ole koskaan maisemaa tuolla tavalla kokenut, mutta musiikin hyvinkin usein. Jokin kappale saattaa aiheuttaa voimakkaan tunnekokemuksen jonka haluaisi jakaa toisen kanssa, haluaisi toisen kokevan sen samalla tavalla tai edes ymmärtävän jotain siitä mitä koen. Muistan kun sain kerran kasetillisen gruusialaista kuorolaulua ja kuuntelin sitä kotona hurmioituneena, pystymättä lopettamaan. Sitten oli mentävä  kokoukseen ja otin kasetin mukaan, minun oli pakko soittaa yksi kappale niille ihmisille, ihan pakko. Muistan vieläkin museonhoitajan kärsivän ilmeen kun hän pyysi, että sammuttaisin soittimen. Se oli järkyttävää. Olin odottanut, että kaikki sulaisivat kyyneliin kuullessaan jotain niin taivaallisen ihanaa.

Olen jälkeenpäin miettinyt, että mikä aiheuttaa halun jakaa ihmeellinen kokemus toisen kanssa. Miksi siihen tulee lähes pakonomainen tarve joskus. Ja miksi on aina järjetön pettymys tajuta, että toinen nyt vain ei mitenkään tajua mitä ihmeellistä tässä jollotuksessa on. Niin se tietenkin menee, en minäkään ymmärrä muiden ihmisten musiikkimakua. Ei CS. Lewiskaan tarjoa ilmiölle minkäänlaista selitystä, se vain on.