Eremitaasissa oli suomea puhuva opas, harmaatukkainen herra, jolla oli huvittunut terävä katse ja asiantuntijan ote rakennukseen, jonka läpi koluaminen olisi tiennyt 22 kilometrin kävelyä. Olin ensin aivan vaikuttunut oppaan karismasta, mutta sitten mies alkoi suoltaa puujalkavitsejä.

Jo vähän aikaisemmin olin hätkähtänyt kun mies käytti venäläisistä säännönmukaisesti nimitystä "ryssä". Minun korvaani tuo sana särähtää. Suomessa ryssäviha kuitenkin elää ja Eremitaasin opas ilmeisesti tiesi sen, kun kosiskeli meitä ryssä-jutuilla. Mies oli itse kotoisin Mantsuriasta. Ulkomuodoltaan hän oli hyvin tutun oloinen, minusta Ulvilan Sunniemellä on kasvanut vähän samannäköistä porukkaa.

Esimerkki oppaan vitsikkyydestä:
Mikä on marxilainen naisten vaate?
Leninki.

Eräs ryhmämme jäsen riemastui näistä vitseistä niin kovasti, että alkoi takoa opasta selkään ja hokea "mainio mies, mainio mies". 

Oppaan vertaukset olivat mielestäni vähän outoja. Eremitaasin lattiaa piti hoitaa niin voimakkailla suoja-aineilla, ettei se niiden vuoksi ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Se oli vähän kuin votka ilman alkoholia, tai ilotyttö ilman iloa. Minä en ole koskaan osannut liittää ilotyttöihin iloa, mutta minäkin olen ilmeisesti radikaalifeministi Andrea Dvorkinin saastuttama. Anna Kontulahan kertoo tulevassa väitöskirjassaan, että huoraaminen on unelmahomma, ja minä olen auttamattoman vanhanaikainen kun kuvittelen, että oman lihan vapaaehtoisessa myymisessä olisi jotain arveluttavaa. No joo, ei minulla ollut tarkoitus tuosta kirjoittaa. Halusin vain kertoa, että en ymmärrä puujalkavitsejä. Mutta niille jotka ymmärtävät, tässä vielä yksi:

Naaraskarhu huolissaan Suomen metsistä - Otsoni tuhoaa Suomen metsiä.