Jatkan nyt vielä tuosta väitöskirja-asiasta, koska katsoin eilen uutispätkän, jossa väikkäriä esiteltiin ja  luin populaarikirjaa (Vanhoja piikoja ja vapaita naisia).

Uutisen lähestymiskulma oli se, että puolisoton ja lapseton nainen kokee itse elävänsä täyttä elämää, vaikka ympäristö häntä pelotteleekin sanomalla, että elämäsi tulee nelikymppisenä olemaan todella tyhjää ellei sinulla ole lasta. Kirjasta minulle kuitenkin nousivat tärkeiksi ne puolisottomat naiset, jotka nimenomaan surevat lapsettomuuttaan, heitäkin nimittäin on. Meidän kulttuurissamme lapsettomuus kuitenkin ymmärretään, tämän teoksen mukaan ainoastaan puolisoiden murheeksi. Lapsettomuuden suuresta murheesta kirjoitetaan paljon ja kuvataan eläväisesti miten raastavaa se on kun lasta ei tule. Nyt on ryhdytty viettämään Lapsettomien lauantaitakin, jonka tarkoitus on nostaa tietoisuuteen että lapsettomatkin ovat olemassa ja heidän elämästään puuttuu jotain ratkaisevan tärkeää. Mutta Lapsettomien lauantaissakin on kysymys nimenomaan pariskuntien yhteisestä surusta lapsettomuuden vuoksi.  Puolisottoman naisen lapsettomuussurulle ei löydy kulttuurista vastakaikua ja he jäävät surunsa vuoksi siinä mielessä yksin.

Minä nyt vaan mietin sitä, että kun yhteisön merkityksestä puhutaan taas niin paljon ja nähdään se yksiselitteisen myönteisenä asiana, niin toisaalta yhteisössä on olemassa tämäkin puoli, että se koko ajan määrittelee meitä ja pistää meitä lokeroon ja kertoo missä määrin saamme tunteinemme ja toiveinemme olla julkisesti olemassa. Lapsettoman pariskunnan suru herättää meissä myötätuntoa ja halua tukea heitä. Puolisottoman naisen lapsettomuussurua ei ole meille olemassa, koska eihän hänen kuulukaan lisääntyä jos ei kerran ole miestäkään itselleen kelpuuttanut.