Miksi minusta ei tullut isänmaallista? Muistan oppositiomielialani jo kansakoulun lippujuhlista. Koin ahdistavana myös itsenäisyyspäivän illat kun ikkunoilla pidettiin kahta kynttilää palamassa ja sisälle ei saanut sytyttää valoja. Äidin aikaisemmin päivällä leipomat piparkakutkaan eivät lohduttaneet, varsinkaan kun niitä ei saanut syödä, vaan ne piti säästää jouluksi.
Voi olla, että isälläni oli isänmaallisuuteen liittyvä sisäinen ristiriita, jonka sitten imin itseeni. Jatkosodan aikaisesta suursuomihankkeesta hän joskus mainitsi miten hän rajan yli astuessaan oli kokenut, että nyt ei oltu oikein oikealla asialla. Tuohon vaiheeseenko liittyi myös sotajututtu, se miten hän oli nukkunut maastossa männyn juurella ja herännyt siihen, että kaksi aseistettua venäläistä sotilasta seisoo hänen edessään. Toinen sotajuttu liittyi hevoskuskiin jonka kanssa isä oli käynyt noukkimassa haavottuneita tulituksen keskeltä. Mies oli väliajat rukoillut. Isä oli kysynyt mieheltä pilkalliseen sävyyn, että luuliko tämä rukoilemisen auttavan.
Serkku kertoi, että isä oli sodasta kirjoittanut pikkuveljelleen kirjeen ja pyytänyt tätä lähettämään tennistossunsa isälle. Isä oli arvellut, että kohta tulee kiireinen perääntyminen ja että tennistossuilla olisi ketterämpi juosta pakoon kuin painavilla sotilassaappailla.
Sodan jälkeen isästä tuli uskonnollinen, mutta evlut kirkkoa hän karsasti. Sellaisenkin jutun hän taisi mainita, että oli joskus kenttähartaudessa astunut askelen taaksepäin ja sylkäissyt maahan. Vai olenko minä keksinyt tämän itse. Välillä minusta tuntuu, että olen keksinyt kaikki jutut itse.
Vanhemmat olivat kuitenkin isänmaallisia, konservatiivisia, säntillisiä ihmisiä. Veljenikin on isänmaallinen ja konservatiivinen, joskaan ei ehkä kovin säntillinen. Minulta puuttuvat kaikki nuo ominaisuudet, paitsi joskus olen ehkä vähän konservatiivinen.
