Anne Tyler on ollut lempparikirjalijani, mutta koska olen pinnallinen, kirjallisesti sivistymätön ihminen, minulla ei ole esittää mitään syvällistä analyysia siitä millainen kirjailija hän oikein on ja miksi häntä kannattaa lukea.

Nyt luin kirjallisuuspiiriä varten toistamiseen kirjan Pyhimys sattuman oikusta. Se on suomennettu 1992 ja oletan lukeneeni kirjan ensimmäistä kertaa jotakuinkin tuolloin. Se tuntui silloin suurelta löydöltä. Minusta oli kiinnostavaa, että uskonnollista yhteisöä ja ihmisiä kuvattiin lämmöllä. Heidät nähtiin hiukan huvittavina, mutta ei kaiken inhimillisen kauheuden alkujuurina, niin kuin olin oppinut että kirjallisuudessa yleensä tehdään. Kirjallisuuspiirissäkin selitin, että pidän Tylerin kirjoista, koska hän on niin myötätuntoinen ihmisiään kohtaan, silloinkin kun kuvaa näitä vähän ilkamoiden.

Nyt tuli mieleen katsoa, että mitä oikeat arvostelijat ovat kyseisestä kirjasta sanoneet ja mitä saankaan lukea? Kaija Valkonen kirjoittaa, että Tyler on lempeä vain pinnalta! Hän onkin armoton ruotija ja paljastaja! Olenko niin tyhmä, että vielä kahdenkin lukemisen jäljiltä erehdyn pitämään lempeytenä jotain sellaista, mikä ei ole lempeää. Vai käsitänkö minä lempeyden jotenkin eri tavalla? Minusta nimittäin ruotiminen ja paljastaminen voi olla myös lempeää. Se kun ei ruodita eikä paljasteta voi taas olla hyvinkin julmaa.

Mutta suosittelen nyt kumminkin, että Tylerin kirjoja kannattaa kyllä lukea. Voi kun suomalaisetkin kirjoittaisivat tällaisia kirjoja. Vai kirjoittavatko he? Vai onko väärin edes toivoa sellaista, koska jokainen kuitenkin kirjoittaa aivan omanlaisiaan kirjoja.