Turussa toimii Birgittalaisluostari ja kävin eilen katolisessa kirkossa kuuntelemassa kun nunnat kertoivat elämästään. Yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä, luulen että he olivat enimmäkseen ulkomaalaisia. Suomea puhuva nunna oli iloinen ja säteilevä ja minua itketti koko ajan kun hän selitti millaista heidän elämänsä on. Luulen, että sen aiheutti kontrasti tämän ajan ja nunnien kutsumuksen välillä. He luopuvat luostariin tullessaan kaikesta. Lupaavat elää puhtaudessa, kuuliaisuudessa ja köyhyydessä. Tämä on ehkä epämuodikasta sanoa näin, mutta minusta heidän antaumuksessaan oli jotain pyhää. Olin etukäteen ajatellut, että haluaisin nunnat mukaan meidän globaaliin runoprojektiimme. Luostarissahan on nunnia eri puolilta maailmaa. Mutta katsellessani heitä minusta yhtäkkiä tuntuikin triviaalilta lähestyä heitä tällaisen kevytmielisen kulttuurihankkeen nimissä. Nunnat heräävät joka aamu varttia vaille kuusi rukoilemaan. Aamiaiseen mennessä he ovat ehtineet jo rukoilla monta tuntia. Ihmiset pyytävät heiltä esirukouksia ja he rukoilevat. Ajatelkaapa sitä. Turussa on katolinen kirkko, jossa muutama nainen melkein ympäri vuorokaudet rukoilee maailman puolesta.