Noissa
ohjaamissani kirjoittajaryhmissä nousee yleensä aina jossain vaiheessa
esiin kysymys kriittisen palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta.
On ihmisiä, jotka kokevat, että palautteen antamisessa olisi
ensiarvoisen tärkeää osoittaa kirjoittajalle hänen virheensä. Kun minun
ryhmissäni ei lähdetä liikkeelle virheiden osoittelemisesta, vaan siitä
missä koen kenenkin onnistuneen, minkä lisäksi yritän yhdessä muiden
kanssa miettiä mitä tekstille pitäisi tehdä, että se tulisi paremmaksi,
jotkut kokevat että olen lepsu. Kehun vain, enkä kritisoi, mistä
seuraa, että muutkin ovat pakotetut noudattamaan samaa lepsua linjaa,
jolloin kaikki päätyvät kehumaan toisiaan sen sijaan että sanoisivat
suoraan: kirjoittamasi juttu on huono.
Minä varmaan olenkin
lepsu, mutta kysymys on kyllä myös oppimiskäsityksestäni. Silloin
kun minä kävin koulua, opetus oli nimenomaan virheiden osoittamista.
Koepaperit, ainekirjoitukset, kaikki aina punakynää täynnä Jos
virheiden osoittaminen olisi minua kehittänyt, olisin todella
kehittynyt kaikessa mitä koulussa opetettiin. Mutta kävi päinvastoin,
esimerkiksi kielten suhteen olen estynyt ja ahdistunut. Ymmärrän hyvin
ruotsia, englantia, saksaa, mutta oma tuottaminen on avutonta,
huonommuuden ja ahdistuksen sävyttämää. Matematiikka aiheuttaa jo
sanana huimausta. Kirjoittamisessa omanarvontuntoani ei kyetty
koulussa murtamaan, johtuu ehkä muutamasta äidinkielenopettajasta,
jotka virheiden osoittamisen lisäksi tuntuivat ymmärtävän, että minulla
oli kauhea tarve sanoa asioita ja he kannustivat minua jatkamaan.
Mutta minusta on jännittävää, että joillekin ihmisille ei ole riittävää
palautetta, jos heille kerrotaan miten he mahdollisesti voisivat
juttuaan parantaa. Se on liian lempeää. Pitäisi osoittaa virheet, se
olisi rehellistä. Mutta minä koen, että jos kerron, miten juttua voisi
parantaa, niin pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta,
parannusehdotuksen takanahan on se ajatus, että tekstissä on jotain
korjattavaa. Näkökulma vain on vähän eri. Ei tuijoteta virheeseen, vaan
siihen mitä voidaan tehdä, että jutusta tulee parempi.
Minun
kokemukseni mukaan virheiden osoittaminen ei sinänsä vie mihinkään,
pitäisi aina kyetä osoittamaan tietä eteenpäin, kohti parempaa
lopputulosta. Mutta jotkut siis haluavat, että ensin sanotaan, tämä on
huono. Vasta sen jälkeen voidaan keskustella parannusehdotuksista, jos
voidaan. Usein ei voida, koska kaikki ovat niin tuohtuneita
"rehellisestä" kritiikistä.
keskiviikko, 17. tammikuu 2007