Noissa ohjaamissani kirjoittajaryhmissä nousee yleensä aina jossain vaiheessa esiin kysymys kriittisen palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta. On ihmisiä, jotka kokevat, että palautteen antamisessa olisi ensiarvoisen tärkeää osoittaa kirjoittajalle hänen virheensä. Kun minun ryhmissäni ei lähdetä liikkeelle virheiden osoittelemisesta, vaan siitä missä koen kenenkin onnistuneen, minkä lisäksi yritän yhdessä muiden kanssa miettiä mitä tekstille pitäisi tehdä, että se tulisi paremmaksi, jotkut kokevat että olen lepsu. Kehun vain, enkä kritisoi, mistä seuraa, että muutkin ovat pakotetut noudattamaan samaa lepsua linjaa, jolloin kaikki päätyvät kehumaan toisiaan sen sijaan että sanoisivat suoraan: kirjoittamasi juttu on huono.

Minä varmaan olenkin lepsu, mutta kysymys on kyllä  myös oppimiskäsityksestäni. Silloin kun minä kävin koulua, opetus oli nimenomaan virheiden osoittamista. Koepaperit, ainekirjoitukset, kaikki aina punakynää täynnä Jos virheiden osoittaminen olisi minua kehittänyt, olisin todella kehittynyt kaikessa mitä koulussa opetettiin. Mutta kävi päinvastoin, esimerkiksi kielten suhteen olen estynyt ja ahdistunut. Ymmärrän hyvin ruotsia, englantia, saksaa, mutta oma tuottaminen on avutonta, huonommuuden ja ahdistuksen sävyttämää. Matematiikka aiheuttaa jo sanana huimausta. Kirjoittamisessa omanarvontuntoani ei  kyetty koulussa murtamaan, johtuu ehkä muutamasta äidinkielenopettajasta, jotka virheiden osoittamisen lisäksi tuntuivat ymmärtävän, että minulla oli kauhea tarve sanoa asioita ja he kannustivat minua jatkamaan.

Mutta minusta on jännittävää, että joillekin ihmisille ei ole riittävää palautetta, jos heille kerrotaan miten he mahdollisesti voisivat juttuaan parantaa. Se on liian lempeää. Pitäisi osoittaa virheet, se olisi rehellistä. Mutta minä koen, että jos kerron, miten juttua voisi parantaa, niin pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta, parannusehdotuksen takanahan on se ajatus, että tekstissä on jotain korjattavaa. Näkökulma vain on vähän eri. Ei tuijoteta virheeseen, vaan siihen mitä voidaan tehdä, että jutusta tulee parempi.

Minun kokemukseni mukaan virheiden osoittaminen ei sinänsä vie mihinkään, pitäisi aina kyetä osoittamaan tietä eteenpäin, kohti parempaa lopputulosta. Mutta jotkut siis haluavat, että ensin sanotaan, tämä on huono. Vasta sen jälkeen voidaan keskustella parannusehdotuksista, jos voidaan. Usein ei voida, koska kaikki ovat niin tuohtuneita  "rehellisestä" kritiikistä.