Ää, en olisi millään halunnut tätä. Siis jauhaa jälleen tuosta iänikuisesta viihde-taidedikotomiasta. Miksi niiden nyt piti ruveta tuolla Hanhensulan blogissa jauhamaan viihteestä ja taiteesta, atomipommeistahan siellä piti puhua. Atomipommeista tuli mieleen, että kaikki bordjööläiset televisioviihteen vastustajatkin voisivat mielestäni tänään asettua ruudun ääreen ja katsoa Atomic-cafeen, mikäli eivät ole vielä nähneet koska se on minusta hauskaa ja ajatuksiaherättävää viihdettä. Onko se myös taidetta? Siihen en osaa sanoa mitään.

Mutta siis tuosta viihteestä. Mirjam esittää Hanhensulan kommenttilaatikossa, että hän vierastaa viihteessa ilmenevää kaiken psykologisoimista, kvasipsykologiaa. Hän ei tiedä, kuinka paljon se lopulta katsojaansa auttaa hänen omassa elämässään. Ja tämän blogin kommenttilootassa Prospero totesi, että viihde on kertakäyttökulttuuria ja sen vuoksi sitä ei arvosteta. Se ei ole kestävää kuni Taide.

Minä en kyllä ole ihan varma siitä kuinka paljon taidekaan välttämättä auttaa katsojaansa hänen omassa elämässään. Taiteilijat ainakaan itse eivät ole olleet mitenkään esimerkillisiä, mitä hyvään elämään tulee, eikä mielestäni taiteen seuraaminen takaa myöskään mitään.

Minusta tuntuu, että tässä on vähän sama juttu kuin kaikissa terapioissakin. Jos ihminen hakee itselleen apua terapiasta, se auttaa häntä, olipa terapiasuuntaus mikä tahansa. Samalla tavalla toimii taide, viihde, tiede, uskonto. jos ihminen seuraa niitä sillä mielellä että etsii niistä rakennusaineita ja kenties apua elämäänsä, niistä on hänelle apua. Kaikista yhtälailla.