Eilen sain sitten yllättäen tietää, että olen saanut Turun kaupungilta pienen apurahan. Kiitos siitä heille. Olen vilpittömän ilahtunut, koska jokaisella pienelläkin apurahalla voin ostaa itselleni lisää aikaa omaan kirjoittamiseeni. Olen säästösyistä lopettanut lehtien tilaamisen toistaiseksi, joten kyseinen uutinen oli mennyt ohi silmien, enkä tänä päivänäkään tietäisi asiasta ellen sattuisi tuntemaan ihmisiä joille edelleenkin tulee sanomalehtiä ja jotka jopa lukevat niitä.

Sinänsä hassua puhua lisäajan ostamisesta kirjoittamiseen, koska apurahoitta jääminen oikeastaan merkitsee että minun on vain kirjoitettava entistä enemmän, koska kirjoittaminen on minulle toistaiseksi ainoa relevantti tapa ansaita rahaa. Ohjaan jonkin verran myös kirjoittajia työkseni, mutta niin hauskaa ja opettavaista kuin se onkin, niin eipä se oikein lyö leiville. Olen nyt tutoroinut porukkaa, joka suorittaa proosan lopputyötä Turun yliopistoon ja oliko se nyt niin, että palkkani on laskettu sen mukaan että jokainen opiskelija vaatii vartin tutorointia. Mutta hehän lähettävät minulle 30-70 liuskaisia novelleja luettavaksi ja kun laskee mukaan palautteen antamisen joko sähköpostitse tai puhelimitse, tämä prosessi ei tosiaankaan onnistu viidessätoista minuutissa. Palkkiokseen saa lähinnä huonon omantunnon, koska käsikirjoitukset tulee väkisinkin luettua hiukan hätäisesti. Olen hidas lukija ja minulla menisi helpostikin yksi kokonainen ilta yhden oppilaan tutoroimisessa. Huono omatunto on siitä huolimatta että olen käyttänyt tähän moninkertaisesti tuon viisitoista minuuttia per oppilas. Tästä valituksesta huolimatta aion jatkaa kirjoittamisen opettajana, koska on virkistävää jalkautua ihmisten pariin ja kun perehtyy muiden ihmisten teksteihin sitä saa uutta näkökulmaa omaankin kirjoittamiseensa.