Tuli yhtäkkiä sellainen olo, että haluan kirjoittaa kissoistani. Ne täyttävät tänä vuonna yhdeksäntoista vuotta, niiden nimet ovat Lysti ja Lohtu, ne ovat sisaruksia ja ne ovat pentuaikojaan lukuunottamatta vihanneet toisiaan leppymättä. Lohdulla on aikuisiän diabetes ja patti silmäluomessa, Lystillä on ummetusta ja se on kuuro. Minä olen aika tottunut niihin ja nekin ovat ilmeisesti tottuneet minuun.

Kun hankin ne, asuin Turussa hellahuoneessa Kakolanmäen kupeessa ja silloinen poikaystäväni, nykyinen aviomieheni rakensi niille ikkunan alle hienot rappuset josta ne kulkivat sujuvasti sisään ja ulos. Jos lähdimme pidemmäksi aikaa pois kotoa, jätimme huolettomasti ikkunat raolleen ja kissat saivat kuljeskella niin kuin parhaaksi näkivät. Ja kyllä ne kuljeskelivatkin ja kantoivat sisälle myyriä ja rottia. Paras saldo oli kuusitoista myyrää päivän aikana, mutta se oli kyllä historiallisestikin yksi merkittävimpiä myyrävuosia.

Sitten muutimme maalle ja kissat jatkoivat elämäänsä suhteellisen omatoimisina ja vapaina kulkijoina. Kissarappuja ei voinut pitää kun nälkäiset kulkukissat äkkäsivät ne ja tunkivat kissojen kupille. Meille se olisi muuten kyllä sopinut, mutta lähtiessään kissavierailla oli tapana merkkailla vaatehuoneessa ja vähän muuallakin ja se oli hiukan hankalaa, varsinkin kun mies kävi ihmisten ilmoilla töissä ja joutui huolehtimaan siitä että oli suurin piirtein siistissä kunnossa. Minullahan ei niin väliä ollut kun tuhtasin kotona omia juttujani.

Aika monta vuotta totuttelin sitten heräämään öisin ja toimimaan portsarina kissoilleni jotka halusivat kulkea sisään ja ulos tunnin välein. Oli meillä siinä välissä se koirakin. Limppu eli 12 vuotta ja kun sen päivät tulivat täyteen, hautasimme sen pihaamme kuusen juurelle, myimme talon ja muutimme kaupunkiin. Parin kadunkulman päähän kämpästä jossa Lysti ja Lohtu viettivät nuoruutensa ihanat päivät. Mutta tällä välin maailma oli muuttunut, eikä enää voinut kuvitella että kissat päästäisi kaupungissa ulos. Se vain ei käy. Joten me sanoimme niille, että teistä tulee nyt kuulkaa sisäkissoja, uskokaa tai älkää. Ja nehän uskoivat. Etukäteen kuvittelin, että niistä tulee kauhea ongelma, koska ne eivät sopeudu ja ne kärsivät ja valvottavat meitä ja lopulta meidän on vietävä ne lekurille ja heitettävä katkerat jäähyväiset. Mutta nehän ovat olleet aivan täydellisiä enkeleitä. Paitsi että ne hyppelevät jatkuvasti pöydillä. Minä olen saanut sellaisen kasvatuksen, ettei kissojen saisi antaa kuljeskella pöydillä. Ja kun äiti tulee kylään minä teeskentelen etten anna niiden hyppiä pöydillä. Mutta itse asiassa ne elävät keittiön pöydän päällä enkä minä jaksa välittää, koska oikeastaan on hauska että ne pitävät seuraa kun iltapäivällä syön linssisoppaa, luen päivän lehteä ja kuuntelen Palestrinaa joka pitää minut jotenkin nahoissani, vaikka iltapäivät ovatkin aina hankalia.

Joskus minä mietin, että ovatko Lysti ja Lohtu eläneet niin pitkään ja terveinä juuri siksi, että ne vihaavat toisiaan niin syvästi? Ja sitäkin minä mietin, että kumpi mahtaa lähteä ensin, Lysti vai Lohtu? Se on oikeastaan aika syvällinen kysymys myös. Siis että kumpaa elämässä enemmän tarvitaan, lystiä vai lohtua, jos pitäisi valita, eikä voi kumpaakin saada. Jos on oikein lystiä, niin ehkä sitä ei niin lohtua kaipaakaan. Minä olen aina aika paljon turvannut siihen lohtuun. Lysti on ollut elämässä niin ailahtelevaista. Mutta olisihan se hauska jos aina olisi lysti olla ja voisi vain taputella käsiään silkasta elämisen riemusta.