Olen jo aika pitkään ja onnistuneesti toteuttanut sellaista kirjoittamiseen liittyvää strategiaa, että menossa on aina useampi työ samanaikaisesti. Kun yksi kässäri tulee valmiiksi, ovat muut odottamassa ja sitten pitäisi vain valita että mitä niistä ryhdyn seuraavaksi työstämään. Tällä jongleeraamisella olen yleensä kyennyt välttämään kuolleet päivät jotka tuppaavat helposti venymään viikoiksi. Siis tarkoitan tuota olotilaa kun on tyhjentänyt itsensä käsikirjoitukseen, eikä sen jälkeen tiedä mihin ryhtyisi, varsinkin kun on masentunut ja väsynyt eikä jaksa mitään.

Mutta nyt strategia on selvästi pettänyt. On kohta mennyt viikko kässärin valmistumisesta, enkä ole vielä kyennyt tarttumaan seuraavaan projektiin, vaikka minulla niitä kyllä on monta odottamassa. On se ikuisuusprojektini Tammisaaresta. Sitten fantasiajuttu, joka kyllä kiinnostaisi, mutta onkohan fantasiabuumi jo menossa ohi, mitä luulette? Pelkään, että jos kirjoitan sen valmiiksi nyt, minulle sanotaan taas, että eihän kukaan enää lue fantasiaa, vaan jotain, niin mitä? Scifiäkö? No voisin kyllä kirjoittaa scifiäkin, on pari ideaa ja yksi keskeneräinen novelli, jota aloitin pari vuotta sitten Portin kisaan, mutta väsähdin kesken. En ole kokenut fantasiaa mitenkään omaksi lajikseni, enkä ole lukenut fantasiaa juuri lainkaan. Sitä voi vahingossa ympätä tekstiinsä kaikki mahdolliset fantasiakliseet pelkästään sen vuoksi ettei tiedä niiden olevan fantasiakliseitä. Minulla kävi dekkarinikin kanssa todella häpeällisen köpelösti silloin aikoinaan, kun tungin tekstiin vanhan kirjoituskoneen lyöntijälkiä tutkailevan päähenkilön ollenkaan ajattelematta, että sehän nyt oli oikein kliseiden klisee, sopii ehkä Poirotille tai Holmesille, mutta minun antisankarini olisi kyllä voinut hankkia tietonsa vähän ovelammin keinoin. Mutta myöhäistä sitä on valittaa, olisi pitänyt miettiä silloin aikanaan.

Nuortennäytelmiäkin etsitään oikein kilpailulla, huomasin vaan Turun sanomista. Olen kirjoittanut kolme näytelmää ja kävin Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen kurssinkin oppiakseni jotain draaman rakentamisesta, mutta siihen se minun näytelmäkirjailijaurani sitten tyssäsikin. Mutta tuotakin voisi kyllä miettiä.

Ja sitten pitäisi tietysti miettiä Sisu Tähtistäkin, että mitähän hänelle kuuluu. Millään en malttaisi hänestäkään luopua. Etsiskellessäni seuraavaan seikkailuun sopivaa aihetta päädyin sivuille joilla esiteltiin Lounais-Suomen hiihtoputkihanketta. Huomasin jälleen etten ymmärrä maanmiehiäni kyllä lainkaan. Suomen kesä on niin liikuttavan lyhyt, mutta silti riittää ihmisiä, jotka haluavat senkin ajan viettää hiihtäen putkessa. Tästä minä sain kyllä loppupäiväksi taas pohdittavaa.