Kävin katsomassa taloa jossa asuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuli mieleen, että entä jos voisinkin saada kaksikymmentä vuotta pois elämästäni. Se olisi hienoa. Mutta entä jos joutuisin elämään uudestaan täsmälleen juuri niin kuin kaikki tapahtui, olisiko sekin hienoa? Kaksikymmentä vuotta sitten olin valmistumassa alalle, joka ei tarjonnut työllistymisnäkymiä, muuten kuin opettajana: karmea ajatus. Elin avoliitossa ja se muistutti Bergmanin elokuvia. En ollut niin paksu kuin nykyään, mutta vihasin itseäni. Vaikka pidän itseäni pessimistinä, olen niin optimistinen, että kuvittelen tulevaisuuden olevan menneisyyttä parempi. Suuntaudun eteenpäin, vaikka vuosia kertyy. Kuvittelen että parhaat vuodet ovat vielä edessä. Sehän ei välttämättä pidä paikkaansa, mutta sen uskon varassa pakerran päivästä toiseen. Koen olevani tasapainoisempi ja iloisempi kuin kaksikymmentä vuotta sitten, vaikka kahdenkymmenen vuoden takainen minä olisi vaipunut epätoivoon jos olisi nähnyt minut nyt.