Minä aina joskus mietin että millainen tämä meidän maailmamme on, siis ihan oikeasti. En usko, että se on ihan sellainen kuin millaisena me sen näemme ja koemme. Me näemme sen kolmiulotteisena, mutta luultavasti se mitä näemme ei vastaa koko totuutta. Luultavasti ulottuvuuksia on enemmän. Me olemme aina niin kiusallisesti ihmisjärjen rajoittamia kun mietimme asioita. Ihmisjärki on kyllä loistava aparaatti joka on tehnyt monia merkittäviä keksintöjä, (jotka puolestaan ovat poikineet monia merkittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ihmisjärki urheasti kamppailee), mutta järkemmekin on evoluution tuote. Järki palvelee eloonjäämistä, selviytymistä, ei se ole kehittynyt antaakseen meille selityksen siihen miksi maailma on olemassa ja miksi me olemme olemassa. Vanhemmiten tämä ajatus on käynyt minulle yhä selvemmäksi. On olemassa toinen todellisuus tai toisia todellisuuksia joita minä en tavoita aisteillani enkä pysty järjelläni käsittelemään. En tiedä millaisia ne todellisuudet ovat. En tiedä mitä niiden olemassaolo tarkoittaa minun kannaltani. Mutta olen varma että niitä on. Tässä mitä nyt näen ja koen, ei ole kaikki mitä on. Tämä on usko johon olen päätynyt. Että maailma on jotain enemmän kuin mitä pystyn aisteillani havaitsemaan ja järjelläni päättelemään. Siten maailmankuvani ydin on salaisuus, mysteeri. Sen tunnustaminen etten tiedä enkä ymmärrä, enkä voikaan tietää ja ymmärtää. Jostain syystä ajatus ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. 

Olen myös menettänyt uskoni sattumaan. Harry Martinson kirjoittaa: Sattuman laita näyttää olevan se/ että sattuma ja ihme nousevat samasta lähteestä/ ja sama vastaus näyttää pätevän molempiin.