Karpalo oli lukenut Levolan toimittaman kirjan Kirjailijan työmaat. Kirja esittelee millaisten henkisten ja aineellisten olosuhteiden vallitessa kirjailijat tässä maassa työskentelevät. Karpalo totesi postauksessaan, että olisi ollut reilua, jos kirjassa olisi ollut Kirstin kaltaisen ilman isoja apurahoja (jotka nekin siis ovat pieniä niiden kirjailijoiden mielestä, jotka niitä nauttivat) kirjoittavan kirjailijan näkökulma. Oletin Karpalon tarkoittavan minua, vaikka voihan Suomessa olla muitakin kirjoittavia Kirstejä, yksi lueskelee aina joskus tätä blogiakin. Huomioni kiinnittyi Karpalon käyttämään sanaan "reilua".

Minustakin olisi ollut reilua, että kirjassa olisi  päästetty ääneen kirjailija, joka tekee työtä marginaalissa ilman merkittävää apurahoitusta. En tarkoita, että sen olisi pitänyt olla minä, vaikka siltä se varmasti heti vaikuttaa kun asiasta kirjoitan. Mutta oikeastaan kirjoitan asiasta siksi, että yksi oman kirjailijantaipaleeni kovimpia läksyjä on ollut ymmärtää, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ja muut tällaiset hyvät asiat, joita yhteiskunnassa pidämme suuressa arvossa ja johon yritämme lapsiakin kasvattaa, eivät taide-elämässä ole minkään arvoisia asioita. Ne eivät päde.

Oikeudenmukaisuudella ja reiluudella ei voi perustella, miksi yksi kirjailija saa palstatilaa, toinen ei. Miksi yksi saa apurahoja, toinen ei. Miksi yksi myy, toinen ei. Jos ihmiset eivät halua lukea kirjojani, jos he eivät löydä niistä mitään mikään ilahduttaisi tai rakentaisi heitä, jos en heidän mielestään kirjoita tärkeistä asioista taiteellisesti nautittavalla tavalla, niin en voi mitenkään puolustaa itseäni, vaikka omasta mielestäni kirjani ovat täynnä hauskuutta ja syvällisyyttä ja ne on kirjoitettu hyvin.

Tiedemaailmassakin kilpailu on kovaa, kyynärpäätekniikka on käytössä, mutta siellä on myös olemassa joitakin yhteisesti sovittuja kriteerejä joiden perusteella voidaan tutkimuksia arvottaa.  Jos joku löytää parannuskeinon syöpään tai rokotteen aidsia vastaan, on kai aika kiistatonta, että tutkimustulos on merkittävä ja ansaitsee  julkisuutensa.

Mutta taiteessa olemme tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joita ei oikeastaan voi arvottaa. Miten voi arvottaa lukukokemuksia? Kuitenkin koko taide-elämä perustuu juuri siihen, että niitä arvotetaan. Sen vuoksi sillä ei ole merkitystä, että 12 vuotias nuori ihminen kirjoittaa minulle sähköpostia ja sanoo rakastavansa kirjojani. Käytännössä hänen lukukokemuksensa ei ole yhtä arvokas kuin kirjallisuuden professorin tai julkkiskirjailijan, jotka lausuvat mediassa happamia huomioitaan kotimaisen kirjallisuuden alamäestä. 

Reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat asioita, jotka eivät oikein kuulu kirjailijaelämään. Niitä voi toki olla muilla elämänalueilla, mutta mitä tulee omien kirjojen saamaan vastaanottoon, niin mitä nopeammin lakkaa odottamasta reiluutta, sitä helpommalla pääsee...