Taru osaa minusta hyvin kiteyttää uskonnollisen uskon ja yleisen maailmankatsomuksellisen filosofoinnin yhteyksiä. Susun blogin eilinen keskustelumylläkkä osoittaa minusta jännästi, miten tulenarkojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei pelkästään uskonnollisten ihmisten usko ole arka ja herkkä asia, myös uskonnottomat kokevat väkevästi oman maailmankatsomuksensa ja tuntevat herkästi, että sitä uhataan. Ja varmasti sitä uhataankin, niin kuin monet uskonnollisetkin ihmiset joutuvat kaikkialla maailmassa kokemaan uhkaa uskonsa vuoksi. Todellinen suvaitsevuus on hyvin vaikeaa, meille kaikille.

Itse yritin tuossa ketjussa kertoa, että uskonnollista uskoa ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin sisältä päin. Tietenkin uskontoja tutkitaan ulkoapäinkin, on olemassa oikein tiede sitä varten ja minäkin olen opiskellut sitä ja jopa valmistunut. Siis uskontotiede. On ihan oikeutettua tutkia uskontoja objektiivisesti. (Objektiivisuus on tietenkin unelma, jota ei koskaan saavuteta, mutta siihen tieteellisessä tutkimuksessa pyritään) Onnistuminen kuitenkin edellyttää  tutkijalta tietynlaista hermeneuttista myötäsukaisuutta. Toisin sanoen tutkijan pitää suhtautua kohteeseensa kunnioittavasti ja myötäsukaisesti, vain sillä tavalla oli mahdollista saada tietoa jolla oli merkitystä asian ymmärtämisen kannalta. Jos lähtökohtana on, että olet tyhmä kun toistelet noita merkityksettömiä liturgioitasi, on kyseenalaista voidaanko sillä tavalla saada asiasta mitään uutta tietoa tai lisätä kenenkään ymmärrystä, puhumattakaan, että helpotettaisiin eri tavalla ajattelevien vuorovaikutusta.

Sellaiset sanat kuin liturgia ja mantra merkitsevät ulkopuolisten puheissa yleensä jotain täysin merkityksetöntä hölinää. Mutta sisältä päin tarkastellen tilanne on aivan toinen. Hermeneuttisen myötäsukaisuuden avulla niiden merkityksen voi itsekin aavistaa, vaikkei niihin liittyvää uskoa ja maailmankatsomusta jakaisikaan. Itse matkustin kuukausi sitten pari tuntia autokyydissä, jossa kuljettaja huudatti stereoistaan gayatri mantraa ja lauloi itse mukana. Loppumatkasta minäkin osasin jo hyräillä sitä. En tietenkään päässyt samanlaiseen mielentilaan kuin hurskas hindu, mutta vakuutuin siitä että on suuri väärinkäsitys sanoa jostain asiasta, että se on typerä mantra jota hoetaan ja joka ei merkitse mitään. Kyllä merkitsee, minullekin jos toistan sitä, vaikken ymmärtäisikään. (Muuten, siitä ei taida olla kauankaan, kun itse käytin sanaa mantra tuollaisessa halventavassa merkityksessä ja parannankin tästä lähtien tapani)

Hermeneuttinen myötäsukaisuuskin jättää ihmisen kuitenkin aina ulkopuolelle ja uskon syvin sisältö, mysteeri, salaisuus, jää tavoittamatta. Kirkkoisä Augustinus muotoilee asian näin: Uskon, että ymmärtäisin.  Toisin sanoen, ensin pitää uskoa, sitten tulee ymmärrys, asiat avautuvat. Näin päin se menee, siksi se on niin vaikeaa. Kierkegaard taisi sanoa, että se on vaikeinta mitä voi olla.