Näyttää nyppivän muitakin nuo apuraha-asiat, mutta en viitsi osallistua keskusteluun, koska minulla ei ole asiasta mitään järkevää sanottavaa. On selvää, että hain apurahaa myöskin Kulttuurirahastolta, enkä saanut joten olen tietenkin katkera. Miksi en olisi? Jälleen kerran tärkeysjärjestys on jyrännyt ylitseni. No, lohduttaudun näyttämällä keskisormea tärkeysjärjestyksille.

Yleensäkin nämä rahamurheet ovat pieniä huolia sen varsinaisen rinnalla, eli Tammisaarieepokseni jumittaa jälleen. Olen viettänyt koko päivän miettimällä rakenteellisia kysymyksiä. Tiedän mitä kirjassa tapahtuu, mutta kuinka kertoisin sen? Olen kirjoittanut, deletoinut, kirjoittanut, deletoinut ja päivän loppusaldo on yksi liuska kelvotonta tekstiä ja syvä epäilys koko hanketta kohtaan. Epäilyksiä lisää postin tuoma paketti, joka sisältää syksyllä ilmestyväksi tarkoitetun kässärini  Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin korjausehdotukset. Ajattelin etten edes vilkaise käsikirjoitusta ennen kuin maaliskuun puolivälissä koska halusin tämän lopputalven pyhittää Tammisaarelle, mutta uteliaisuushan kissankin tappoi, joten tottakai minun oli avattava paketti ja katsottava mitä aina valpas kustannustoimittajani tällä kertaa ehdottaa. Ja nyt mielessä pyörii tämä syksyksi suunniteltu kirja, eikä suinkaan rakas ikuisuusprojektini. Olen siis onnistunut sekoittamaan pääni, aiheuttamaan itselleni hämmennystä ja seison kuin aasi kahden heinäpaalin välissä ja pähkäilen kumman kimppuun kävisin. Olen varma, ettei arvosteluilla apurahakirjailijoilla ole tällaisia huolia. He tietävät mitä tekevät, ja siksi he saavat kaikki apurahatkin. Aivan ansiosta. Hurraa heille!