Vaan ei sentään vielä. Varsinais-Suomen taidetoimikunta muisti minua tänään ystävällisellä kirjeellä, jossa kerrottiin että "Ottaen huomioon käsittelyssä olleiden hakemusten tärkeysjärjestyksen ja tarkoituksen sekä käytettävissä olevat määrärahat, taidetoimikunta ei voinut myöntää hakemaanne apurahaa." Kyllä nauratti. Mutta onhan se hienoa että on olemassa jokin sellainen taho jolle tärkeysjärjestykset ovat yksiselitteisiä ja kiistattomia. Ei minkäänlaista epäilystäkään siitä etteikö heidän päätöksensä olisi ollut objektiivisesti ottaen täysin oikea. Luultavasti he pystyisivät ongelmitta pistämään tärkeysjärjestykseen kaikki muutkin maailman asiat. No, ei enempää tästä aiheesta sillä rahapulaansa valittava rivikirjailija on suhteellisen banaali otus ja pois se minusta.

 

Sinänsä päivä on sujunut tavanomaisesti. Heräsin kuudelta ja ryhdyin hommiin. Elelen tätä nykyä enimmäkseen Tammisaaren vankileirillä, eli kirjoitan tarinaa jonka kanssa olen painiskellut jo monta vuotta. Otan huomioon, ettei siitä ehkä koskaan tule valmista eikä vaivan arvoista siinä mielessä että se kiinnostaisi koskaan muita kuin itseäni. Ainakaan se ei kiinnostanut taidetoimikuntaa, mutta siitähän minun ei pitänyt enää valittaa. Naisen on kuitenkin tehtävä se mikä naisen on tehtävä ja nyt minulla on aikaa tuonne maaliskuun loppupuolelle asti, sen jälkeen muut työt vaativat jälleen huomiotani ja ikuisuushanke on siirrettävä syrjään. Niin boheemi kuin olenkin, yhtiövastikkeet ja sähkölaskut on maksettava eikä tämä Intertöttikään ilmainen ole, siksi olen luvannut kirjoittaa yhden Lääkärisarjan köyhien kirjailijoiden riistäjäystävälle Kolmiokirjalle ja sen jälkeen ryhdyttävä työstämään syksyllä ilmestyvää kirjaani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Kirjan kummina voi pitää Luis Sepulvedan kirjaa Vanha mies joka luki rakkausromaaneja. Luulen että Sepulvedan vanha mies olisi tykännyt rakkausromaaneistani, jos olisi saanut niitä käsiinsä sinne viidakkoonsa ja ymmärtänyt suomea.