"Ei se mitään jos menee metsään, sitten voi halata puita." Tällainen, ilmeisesti lapsen sanoma viisaus jäi mieleen jostain eilisiltaisesta televisiogaalasta jota silmä poskella seurailin. Tajusin heti, mikä valtava oivallus se oli ja tein siitä itselleni henkisen huoneentaulun. Minähän menen nimittäin metsään jatkuvasti näiden hommieni kanssa, siis epäonnistun tavalla tai toisella. Harhaudun sivupoluille, tai sitten yleensäkin yritän jotain sellaista missä minulla ei ole onnistumisen edellytyksiä. Yritän liikaa, genre on väärä ja olen yleensäkin liian tyhmä ja tietämätön kirjoittaakseni juuri siitä aiheesta.

Epäonnistuminen on aina niin noloa. Luulin että osaan. Luulin että pystyn tähän. Luulin että onnistun. Enkä sitten onnistunutkaan. Annoin parasta itsestäni, avasin sydämeni koko maailmalle, sanoin: ottakaa minut vastaan. Ja sitten tulee kustantajalta kirje. Kirsti hyvä. Minulla on nyt surullisia uutisia. Olet selvästikin nähnyt paljon vaivaa tämän käsikirjoituksesi kanssa mutta. ..En tiedä mitä sanoa...  Joskus minulle on myös kirjoitettu tuohtuneena. Sinun käsityksesi maailmasta on  kieroutunut, käsikirjoituksesi on vastenmielinen, mitä kriitikotkin ajattelisivat jos julkaisisimme tällaisen teoksen?

Epäonnistumisessa ei pahinta ole se, että suuri määrä työtä tuntuu menneen hukkaan. Pahinta eivät ole kaikki ne pitkät päivät kun olen hautonut takamustani kyhjöttäessäni tietokoneen ääressä ja kirjoittanut sormet naksuen, hartiat kolottaen, eikä sitten syntynytkään suurteosta, ei syntynyt minkäänlaista teosta. Pahinta on nolous. Se että kuvittelin itsestäni jotain ja sitten minut palautettiin maan pinnalle. Et osaa, etkä pysty. Mitäpä jos keksisit itsellesi jotain muuta tekemistä? 

Kun kustannustoimittaja kehoittaa kirjailijaa keksimään itselleen muuta tekemistä se tarkoittaa, että kirjailija on mennyt pyrkimyksissään aika pahasti metsään. Jos se ei ole epäonnistuminen, niin mikä sitten. Mutta sen sijaan että musertuisi epäonnistumisensa vuoksi ja häpeäisi omaa huonouttaan kannattaisi ehkä oppia halaamaan puita. Siis oppia löytämään epäonnistumiseensa uuden näkökulman. Ehkä ei pitäisikään hävetä, vaan ymmärtää. Ehkä Julia Cameron (ja varmaan monet muutkin) puhuu samasta asiasta sanoessaan että jokaista luovaa menestystä edeltävät luovat tappiot. Eli meidän olisi ehkä syytä oppia suhtautumaan tappioihimme luovasti, halata niitä sen sijaan että käännämme niille selkämme, häpeämme niitä.