Minäkin haluan lausua muutaman sanan blogien ihmemaasta, johon olen nyt tehnyt tutkimusmatkaa runsaan parin viikon ajan. Kovin kattavaa selvitystä en ole tehnyt, koska minulla on tapana juuttua lukemaan aina samoja blogeja, vaikka listalla olisi kyllä valinnanvaraa. Top-listallakin pitkälti toista tuhatta elämäntarinaa blogimuodossa. Muiden kirjailijoiden blogit ovat olleet erityistarkkailussa, samoin blogit, joiden kirjoittajilla on selvästi vakavia taiteellisia pyrkimyksiä, tosin en välttämättä ole vielä löytänyt kaikkia. Jokin helmi saattaa uinua Top-listan peräpäässä, siellä missä minunkin blogini.

Tuttujen ihmisten blogit ovat asia erikseen, niitä tietenkin seuraa automaattisesti, mutta sen lisäksi olen huomannut, että minua kiinnostaa myös tuntemattomien nimimerkkien, usein nuorten ihmisten elämään liittyvät tilitykset, vaikka juuri tuntemattomien nimimerkkien blogit on useissa arvovaltaisissa puheenvuoroissa todettu mielenkiinnottomiksi. Yllättävää kyllä nuoret miehet ovat ahkeria tilittäjiä ja he tilittävät myös rakkauselämäänsä, vaikka joskus voisi luulla ettei miehillä sellaista olekaan. Joskus on suorastaan pakko jättää kommentti, vaikka silloin helposti tunteekin itsensä namutädiksi. Tässä on muuten yksi kohta, jossa perinteiset roolit suosivat naista. Keski-ikäinen mies, joka lukee nuorten tyttöjen seksihuolista ja kommentoi niitä hyväntahtoisesti, saattaa pian alkaa vaikuttaa vähän likaiselta. Nainen on ollut paremmin turvassa tällaisilta mielikuvilta. Mutta ajat ovat muuttumassa ja pian huomataan että myös tädit voivat olla likaisia.

Lukijan kannalta tilittäjät ovat parhaimmillaan silloin kun kirjoittajat ovat edes hiukan itseironisia eivätkä ota angstiaan sataprosenttisen vakavasti. Se on tietenkin ankara vaatimus kirjoittajalle, joka kamppailee itsensä kanssa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, eikä näe tunnelin päässä valoa. Tiedän tietenkin, ettei blogeja ole kirjoitettu erityisesti minua ja minun kirjallista makuani varten, eikä tarkoitukseni ole moittia itsensä sataprosenttisen vakavasti ottavia angstien ristiinnaulitsemia tilittäjäsieluja. Heille on selvästi oma vannoutunut yleisönsä ja hyvä niin. Hahmottelen tässä vain omaa blogimakuani. 

Oma lukunsa sitten ovat nämä eri tavoin kirjalliset ja taiteelliset ja taiteellis-kirjallisten ruumiittomien olentojen laatimat yleispätevät blogit, joita tietenkin uskollisesti luen siinä toivossa, että minunkin olisi mahdollista vielä kehittyä jotenkin virtaviivaisemmaksi blogiyksilöksi. Olen nimittäin huomannut vajoavani jonkinlaiseen kirjallisten blogien hömppäkategoriaan, jossa taidan olla lajini ainoa edustaja. Joidenkin kuuluisuuksien nettipäiväkirjoja voisi muuten kutsua hömppäblogiksi, mutta kuuluisuudet painivat aina omassa kadehdittavassa sarjassaan. Heitä ei oikein voi arvostella, he ovat niin suuria. Heidän kunniakseen voin sanoa, että ymmärrän suurin piirtein ongelmitta kaiken, mitä he blogeissaan kirjoittavat ja siitä tulee aina hyvä mieli.

Ammatin maine kuitenkin selvästi velvottaa. Ole intellektuelli, tai ole hiljaa. Kirjailijanhan tosiaan pitäisi olla intellektuelli, kunhan joku selittäisi mitä se ihan käytännön tasolla tarkoittaa. Kirjailijan pitäisi myös olla puolijumalan kaltainen olento, profeetta ja ajattoman totuuden julistaja, tai sitten lopettaa kirjoittaminen, näin ainakin monet intohimoisesti kirjallisuuteen suhtautuvat ihmiset ajattelevat. Tämä näkemys minulle on  muodostunut seurattuani joitakin vuosia eri kirjallisuuspalstoja.

Näiden vaatimusten edessä kirjallisen hömppäblogin pitäjä kutistuisi rusinaksi, mutta en tietenkään minä. Olen liian tyhmä siihen, kiitos luojan.