Tulipahan käytyä pääkaupungissa. Matka ei alkanut kovin hyvin. Nukuin pommiin ja sitten myöhästyin vielä seuraavastakin junasta koska lippuluukulla oli jonoa. Olin antanut itselleni tehtävän käyttäytyä kuin kirjailija ja minun oli määrä mennä penkomaan arkistoja. Oikeat kirjailijathan tekevät tällaisia asioita jatkuvasti. He viettävät päiväkausia ikivanhojen dokumenttien parissa ja sitten he julkaisevat kirjoja jotka ovat ihmeellisiä ja jännittäviä ja joissa faktat ovat toivottavasti kohdallaan. No aina se ei onnistu, kuten suosikkikirjailijalleni Lundbergillekin kävi ja talvi-sodan taistelut vaihtoivat vähän paikkaa siinä muokkaamisen tuoksinassa. 

Ehkä tämä liittyy tuohon identiteettiasiaankin, koska minulla oli koko ajan sellainen tunne, etten minä oikeasti matkusta Helsinkiin tehdäkseni tutkimustyötä kirjaani varten, vaan minä matkustan sinne päästäkseni hiukan kaljottelemaan ystävieni kanssa. Kun astuin sisään Kansallisarkistoon ja pyysin luettelot nähtäväkseni, päivystäjä oli palvelualtis ja ystävällinen, mutta tuntui että hänkin hymyili minulle sillä tavalla vinosti, ikään kuin meillä olisi ollut tämä yhteinen salaisuus. Minä olin siellä teeskentelemässä, että hankin muka taustatietoja, mutta todellisuudessa minä vain kulutin aikaa päästäkseni kohtapuoliin hyvällä omallatunnolla pämppäämään.

Arkistojen penkominen on ihan oma lajinsa, ja vaikka tietää kenen kirjeitä etsii ja miltä ajalta, ei niiden löytäminen ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Minäkin täyttelin lappuja ja vein päivystäjälle ja hetken kuluttua pöydälleni tuotiin kärryllinen ruskeita mappeja täynnä kirjesilppua. Kun etsittyä ei löytynyt siitä satsista, niin sitten vain uusia tilauksia, uusia mappeja ja lisää ahkeraa plaraamista. Kun ei ole sitä historian tutkijan koulutusta, niin hommaa haittaa koko ajan erittäin vakava epäusko, mitä tulee omaan kykyyn koskaan löytää dokumenttien tulvasta sitä yhtä pientä hikistä kirjettä jota erityisesti etsii.

Niinpä minäkään en löytänyt etsimääni. Jotain muuta kiinnostavaa kyllä löysin. Iso-isotätini Matilda, joka oli hurskas diakonissa ja teki elämäntyönsä Oriveden leprasairaalan johtajattarena, kertoi diakonissalaitoksen johtajalle osoitetussa kirjeessään, että hänellä on vuoren rinteessä riippumatto, jossa hän iltapäiväisin lepäilee ja ajattelee omiaan. Mielikuvani tästä hiljaisesta, hurskaasta ahertajasta täydentyi kummasti. Tiedän mistä rinteestä hän puhuu. Ei se ole mikään oikea vuori, mutta sieltä on varmaankin ollut hienot näkymät järvelle. Nyt näkymä on mennyt vähän umpeen, kun karja ei enää laidunna siellä.

Diakonissathan olivat sellaista varsin koulutettua väkeä, joka ei saanut palkkaa. Tai maksettiinhan työstä tietenkin palkka. Iso-isotätinikin sai varsin huomattavaakin palkkaa valtiolta siitä hyvästä, että suostui tekemään erittäin kuormittavaa työtä kuolemansairaiden, kivuliaiden ja aika ajoin väkivaltaisesti käyttäytyvien leprasairaiden parissa, mutta diakonissojen tapaan hän luovutti palkkansa lyhentämättömänä diakonissalaitokselle. Ja diakonissalaitos sitten vaatetti hänet ja maksoi hänelle kvarttaalit, siis jonkinlaisen taskurahan että hän sai joskus hankkia jotain pientä ylimääräistä jos hän nyt mitään ylimääräistä koskaan tarvitsi. Se oli systeemi sellainen.

Diakonissalaitosta johti tietenkin mies, ja arvatkaapa luovuttiko miesjohtajakin palkkansa lyhentämättömänä diakonissalaitokselle?

No joo, mutta minusta on hauska ajatella, että sisar Matilda käytti kvarttaalinsa ostaakseen itselleen riippumaton jotta voisi lepäillä siinä kesäisenä lomaviikkonaan ja ajatella omiaan. (Niin, viikonloppuvapaita leprasairaalassa ei tunnettu, ei myöskään muita työaikoja. Kuolevien vieressä valvottiin vuorokaudet ympäri.)

Löydettyäni tuon riippumattokirjeen koin, että ehkä se oli yhden helsingin-matkan arvoinen juttu ja toivotin hyvillä mielillä päivystäjälle pääsiäistä ja lähdin kaljalle.