Lapsena ärsytti istua koulussa kädet ristissä pulpetin päällä ja kuunnella kun opettaja puhui suurmiehistä. Ja sitten kun kysyttiin, piti viitata ja tietää oikea vastaus. Lönnrot! Mannerheim! Sibelius! Aleksis Kivi! Menneisyys oli täynnä miehiä, jotka olivat tehneet jotain mainittavaa ja joita meidän oli kiittäminen siitä, että kaikki oli nyt niin suurenmoista. Olimme vapaa ja itsenäinen kansakunta. Meillä oli ihanaa musiikkia ja loistavia kirjoja. Kiitos kaikille ihmeellisille miehille, jotka ovat uurastaneet ja lahjoittaneet meille tämän kaiken hyvän.

Jos menneisyydestä löytyi naisia, jotka olivat tehneet jotain mainittavaa, niin se oli ihmeellinen poikkeus. Jeanne d'Arc kuuli ääniä ja tunsi pyhimysten taivaallisen tuoksun. Hän pukeutui miehen asuun ja ratsasti tapaamaan prinssi Kaarlea, joka hovin hämmästykseksi noudatti nuoren maalaistytön kehotusta lähteä kohtaamaan englantilaisia miehittäjäjoukkoja. Yllättävän murskavoiton jälkeen prinssi Kaarle kruunattiin kuningas Kaarle VII:ksi. Jeannen oli tarkoitus edetä Pariisiin, mutta hän joutuikin burgundilaisten vangiksi. Hänet myytiin englantilaisille. Jeanne uskoi, että kuningas pelastaisi hänet, mutta niin ei käynytkään. Kuningas Kaarle ei välittänyt siitä mitä Jeannelle tapahtui. Pariisin yliopistoa oli nuoren maalaistytön toiminta erityisesti siepannut, joten he vehkeilivät Jeannen inkvisitiotuomioistuimen eteen. Häntä syytettiin liittolaisuudesta paholaisen kanssa. Paholainen oli kuulemma antanut hänelle nuo ällistyttävät sotavoitot. Miehen asua pidettiin kerettiläisyyden merkkinä, eikä tuomioistuin myöskään uskonut, että hän olisi ollut neitsyt. Jeanne poltettiin roviolla toukokuussa 1431.

Lapsen mielestä tarina oli kiinnostava, mutta sen esimerkki myös pelotti. Ei kannata innostua liikaa politiikasta ja muista miesten jutuista, sillä siinä voi käydä pienelle tytölle köpelösti. Kaarle käytti Jeannea hyväkseen ja hylkäsi hänet sitten. Inkvisitiotuomioistuin huolehti siitä, ettei Kaarlen tarvinnut enää kantaa huolta Jeannesta. Kaarle halusi olla sankari, hän halusi sotavoitoistaan kunnian kokonaan itselleen. Hän ei tykännyt ajatuksesta, että oppimaton maalaistyttö olisi kerännyt osan potista itselleen. Ei mikään ainutlaatuinen tilanne myöskään tieteen ja taiteen maailmassa. Naiset ovat hyviä apulaisia. Moni suurmies saa kiittää taustalla häärinyttä hiljaista, tunnollista, mutta sitäkin terävämpää naista omasta menestyksestään, mutta suurmiesten rinnalle näitä naisia ei ole koskaan huolittu.

Ihmisen katse ei tunnu koskaan tavoittavan naisen merkittävyyttä. Nainen pääsee historiaan jos hän nousee johtamaan sotajoukkoja ja voittaa taistelun, siis pätee miesten omalla alueella kuin mies. Tai jos hän ulkomuodollaan kiihottaa miljoonia miehiä ja kuolee traagisesti kuin Marilyn Monroe. Ollakseen merkittävä naisen on oltava niin kuin mies, tai sitten hänen on oltava kuin miesten päiväuni naisesta. Nainen ihan sellaisenaan,  ihmisenä joka sattuu olemaan sukupuoleltaan nainen, ei ole kovin kiinnostava. Hän on tietenkin perinteisesti pitänyt yhteiskuntaa pystyssä, uusintanut sitä huolehtimalla jälkikasvusta, mutta eihän se ole mikään mainittava asia, paitsi tietysti äitienpäivänä.

Nykyäänhän meillä on jo naisia ns. merkittävillä paikoilla yhteiskunnassa. Mutta onko yhteiskunta siitä muuttunut? Ovatko naiset tuoneet johtamiskulttuuriin uusia piirteitä? Vai onko niin, että naiset pääsevät etenemään uralla, laajentamaan toimintaansa miehisille alueille sitä mukaa kun osaavat hallita ja kätkeä naisellisia piirteitään. Jos nainen haluaa vakuuttaa kollegat tärkeässä palaverissa on erittäin tärkeä että hän hallitsee äänenkäyttönsä, puhuu matalalla rauhallisella äänellä eikä innostuessaankaan ryhdy kimittämään. Tätä pidetään aivan itsestäänselvänä asiana koska kimityshän on typerää, kukaan asiallinen, järkevä ihminen ei koskaan kimitä.

Kirjailijanakaan naisen ei sovi kimittää. Hänen pitää puhua tavalla, jota miehetkin jaksavat kuunnella. Lastenkirjallisuutta esittelevässä Onnimannissa oli kerran arvostelu eräästä tyttökirjasta. Arvostelija sanoi suurin piirtein niin, että tyttökirja oli hyvä, koska sen saattoi keski-ikäinen mieskin punastelematta lukea. Valitettavasti en muista arvostelijan nimeä, mutta mikäli joku epäilee muistiani, pystyn kyllä kaivamaan arvostelun esiin, puhuin nimittäin tästä asiasta äskettäin Turun Sanomien toimittajan kanssa ja hän (nuori nainen) muisti lukeneensa saman arvostelun. Mutta hämmästytti tuolloin se itsestään selvyys, jolla keski-ikäinen mies asetti itsensä ja oman kirjallisuusmakunsa hyvän tyttökirjan mittapuuksi. Että tyttökirjojakaan ei siis pitäisi hänen mielestään kirjoittaa tytöille, vaan keski-ikäisille miehille.

Maailma kyllä muuttuu, mutta jossakin asioissa hyvin hitaasti.