Tämä identiteettiasia on yllättävän vaikea juttu, kuten tuosta alla velloneesta keskustelustakin voi päätellä. On todella vaikea keksiä itselleen identiteettiä kun toisinajatteleminenkin osoittautui niin kinkkiseksi jutuksi. Mazzarellalle identiteetti on helpompi, koska hän on suomenruotsalainen. Suomenruotsalaiset ovat täällä Suomessa tietyllä tavalla altavastaajia ainakin mitä kieleen tulee ja kaikkien altavastaajien tavoin he joutuvat miettimään identiteettiään. Siksi Mazzarellalle on selvää että suomenruotsalaisuus on hänen identiteettinsä keskeinen osa.

Minä en pysty kokemaan suomalaisuutta oman identiteettini keskeiseksi osaksi, vaikka se epäilemättä sellainen onkin. En ole häpeäkseni koskaan asunut muualla kuin Suomessa, en ole edes matkustellut kovin ahkerasti, mikä on tällaisen ammatin harjoittajalle paha moka. Kyllä olisi pitänyt katsella maailmaa muutakin kautta kuin pelkän television välityksellä, mikäli haluaisi olla uskottava kirjailija. On eräänlainen kirjoittamaton sääntö, että taiteilijoiden pitäisi olla hanakoita matkustamaan ja vaihtamaan partneria.

Kieli on tietenkin minullekin tärkeä asia ja sen tärkeyden pystyn kyllä kokemaankin. Suomenkieli on ainoa kieli jonka avulla pystyn ilmaisemaan itseäni edes jotenkin järkevästi. Mutta minä en kovin paljon pidä suomalaisuudesta. Suomalaisuus on synkkää ja julmaa, enkä haluaisi itselleni sellaista identiteetiä. Haluaisin olla valoisa ja ystävällinen, vaikka elämä olisi kuinka paskaa. Koska ei se paska siitä ihanammaksi muutu vaikka kuinka ponnekkaasti levittäisin ympärilleni synkeitä näkemyksiäni. Suomessa ei puhuta asioista avoimesti ja rehellisesti, historiaa kaunistellaan ja ylempien edessä pokkuroidaan häpeämättä. Kuka sellaista identiteettiä haluaa.

En ole koskaan pitänyt suomalaisesta kirjallisuudestakaan. Kotimaiset kirjat, joiden lukemisesta olen nauttinut, ovat melkein kaikki olleet suomenruotsalaisten kirjoittamia. Lundberg ja Kihlman esimerkiksi. Suomalaisten mieskirjailijoiden naisvihasta Saara jo blogissaan kirjoittikin aika tyhjentävästi. Naiskirjailijat eivät ehkä kirjoissaan vihaa miehiä yhtä palavasti kuin mieskirjailijat naisia (siis kirjoissaan), mutta naiskirjailijat ovat muuten vain alakuloisia tai kuvaavat elämää tavalla, joka tekee minut alakuloiseksi. Nihilismi on perinteisesti ollut kova sana suomenkielisellä puolella. Kaiken hyvän ja kauniin pitää aina lopulta osoittautua suureksi valheeksi, mutta jos hyvin käy, se valhe voi olla kaunis ja siitä voidaan kirjoittaa varsin virheetöntä ja tyylipuhdasta proosaa. Tärkeintä kuitenkin on, ja tämä arvosteluissakin aina kiitoksella mainitaan, että illuusiot romaanissa puretaan. Ja illuusiota on, että jotain hyvää voisi ihmisten välillä tapahtua.

En ole tietenkään lukenut kaikkia kotimaisia kirjoja. Nyt tulikin mieleen Sirpa Kähkönen, joka kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista vakavahenkisiä kirjoja joiden lukemisesta olen nauttinut. On niitä varmaan muitakin. 

Mutta kotimaiset lempikirjani löytyvät kuitenkin ilman muuta ruotsinkieliseltä puolelta. Minusta on myös ihanaa sunnuntai-iltapäivisin katsoa televisiosta kun suomenruotsalaiset askartelevat ja laittavat ruokaa. He ovat niin huolettomia ja hyväntuulisia ja harmittomia. Minä haluaisin kuulua siihen joukkoon. Olisiko minulla oikeus omaksua suomenruotsalaisuus identiteettini keskeiseksi osaksi?