Kirsi tuolla edellisen postaukseni kommentissaan sanoo, että sana "rakkausromaani" mielletään lässyksi, koska rakkaus mielletään lässyksi.Lässy ei ole kiinnostavaa. Hän myös epäili, että "pahimpien rienaajien kaapeissa ne muhkeimmat luurangot pesivät." Käsitin tämän niin, että hänen mielestään ihmiset jotka eniten halveksuvat rakkausromaaneja, sekä niiden lukijoita että varsinkin kirjoittajia, ovat ehkä ihmisiä joilla itsellään on ollut suuria odotuksia rakkauden suhteen ja ovat ehkä joskus ravinneet näitä odotuksia lukemalla rakkausromaaneja.

Lässy ei varmaankaan ole kiinnostavaa. Muistatteko vielä ne euralaiset Koistisen veljekset, lestadiolaisisän laiminlyömä katras joka ryhtyi rötöstelemään pysyäkseen leivän syrjässä? He ryöstelivät bensa-asemia ja muita vastaavia kunnes jäivät kiinni. Heillähän oli tämä sisko, jonka elämä oli oletettavasti ollut yhtä hankalaa kuin näillä pojillakin, mutta mitä sisko tekee? Hän käy koulua, hän menee opiskelemaan ja valmistuu sairaanhoitajaksi. Hän menee töihin. Kuten muistamme, Koistisen ryöstelevistä pojista tehtiin elokuva. He olivat elokuvantekijöiden mielestä kiinnostavia. He olivat sankareita. Antisankareita ehkä, mutta kuitenkin niin ihania. Sisar, joka minun mielestäni oli porukan varsinainen sankari ei sitten ollutkaan kenenkään mielestä niin kiinnostava että hänestä olisi kannattanut tehdä elokuva.

Ja nyt kysynkin. Onko Koistisen sisarusparven selviytyjä-sisar todella vähemmän kiinnostava tarinan päähenkilö kuin rötöstelevät veljensä? Vai onko kysymys näkökulmasta josta tätä asiaa tarkastellaan? Onko kysymys kuitenkin siitä, etteivät käsikirjoittajat ja elokuvantekijät viitsineet vääntää tuttuja ajatusratojaan uusille vänkyröille ja alkaa tarkastella asioita vähän uudelta kantilta. Koska toisesta vinkkelistä olisi voinut hyvinkin näyttää siltä että sisaresta vasta hyvän elokuvan olisi saanut. Ja luulenpa että se olisi voinut kiinnostaa yleisöäkin, joskin ehkä hiukan eri yleisöä kuin rötöstelyveljesten glorifiointipläjäys.

Jaa että miten tuo nyt tähän rakkausteemaan liittyy. No siis siten, että onko rakkaus tosiaan lässyä, vai olemmeko me vain urautuneet ajattelemaan sitä lässynä?

Kirsi sanoi kommentissaan myös että rakkaudestakin voi kirjoittaa monella tavalla. Niinpä tosiaan voi, ja monenlaisille rakkaudesta kertoville kirjoille on lukijakuntansa. Myös lässy voi olla ihmiselle (yleensä tämä ihminen on nainen) välttämätöntä jossain elämänvaiheessa ja hänen pitäisi saada kiinnostua siitä ilman omatunnontuskia ja varsinkin ilman pelkoa leimaantumisesta ihmiseksi jonka aivot ovat romanttisen viihteen syövyttämät. Lisäksi näitä ihmisiä pitäisi palvella lehtien kulttuuritoimituksissa niin kuin dekkareidenkin lukijoita palvellaan, toisin sanoen rakkausromaaneja pitäisi esitellä ja pohtia, mitkä kirjat ovat onnistuneita tuotteita, mitkä epäonnistuneita. Pitäisi ymmärtää, että lässy on hyvin suurelta osin juuri se minkä varassa olemme lähteneet kehittymään apinoista ihmisiksi. Lässy on tärkeää ja arvokasta, vaikka eihän se tietenkään ole ainoa arvokas ja tärkeä asia maailmassa.

Pitäisi myös huomata, että lässykin voi välittää lukijalle monenlaista tietoa ja ajatusta ihmisestä, yhteiskunnasta, tieteestä, taiteesta, uskonnosta.

Tuohon minä en oikeastaan usko, että lässyn vastustajat ovat niitä joilla on ollut kaikkein suurin veto lässyttelyyn. Haluaisin uskoa, koska olisihan se niin söpöä. Mutta Juhani Mattila toteaa kirjassaan Ujoudesta, yksinäisyydestä, että ihmisten tunnekokemuksilla on suuria persoonakohtaisia eroja. On olemassa ihmisiä, joilla on hyvin heikko kyky kokea positiivisia tunteita, esimerkiksi rakkautta. Tunteminenkin kun täytyy oppia ja jos ei ole saanut olla kenenkään rakastama, ei myöskään itse osaa rakastaa. Joten minä kyllä luulen, että maailmassa vain on niin paljon rakkautta vaille jääneitä ihmisiä joiden mielestä rakkaus on harhaluulo, eivätkä he sen vuoksi voi käsittää mihin rakkausromaaneja tarvitaan.