Luin täältä siitä miten naiskulttuuri on panostanut enemmän marttyyriuden hyväksikäyttöön kuin lahjakkuuden hyödyntämiseen. Nuoret tytöt oppivat, ettei heidän tarvitse yrittää mitään, koska tulosta tulee helpommin heittäytymällä marttyyriksi. Kummallista puhetta nykyaikana, kun kannetaan huolta yliopistojen naisistumisesta. En ole vielä koskaan kuullut, että yliopistoihin päästään sisälle itkemällä ja heittäytymällä marttyyriksi. Olen luullut, että sinne päästään kun opiskellaan lukiossa ahkerasti ja sen jälkeen perehdytään pääsykoekirjoihin.

Voi tulla monelle miehelle yllätyksenä, mutta ei naisilla muutenkaan ole juuri aikaa marttyyriuteen. Taitavat ne marttyyrit löytyä muista osoitteista. Naisethan käyvät töissä ja sen lisäksi venyvät kahteen suuntaan, hoitavat lapset ja vanhenevat vanhempansa ja sen lisäksi vielä työn ohessa kouluttavat itseään ja kansoittavat kulttuuritilaisuuksia ja lukevat suuren osan julkaistavasta kotimaisesta kirjallisuudesta.

Vasta perehdyttyäni netin keskustelupalstoihin ja blogeihin olen havahtunut huomaamaan, miten vähän ymmärrystä ihmisiltä löytyy niille ehdoille joiden alaisina naiset elävät, olkoonkin että moni asia on muuttunut parempaan suuntaan, jopa siinä määrin että miehet tuntevat itsensä uhatuksi. Käytän tarkoituksella sanaa ihminen, koska mielestäni tämä ymmärtämättömyys koskee myös monia naisia. Kirjallisuudesta puhutaan kuin se olisi sukupuolineutraalia, vaikka jo kielen tasolla tulee selväksi että sukupuolineutraalius on vain haave. Vai mistä johtuu, että niin helposti täditellään, kun halutaan halventaa jotain mitä naiset tekevät. (No Merete Mazzarellahan etsi ansiokkaasti halventavalle tädittelylle positiivisia sisältöjä, mutta kuka sitä nyt enää muistaa.) Tai kun verkkolehden toimituskuntaa halutaan kritisoida, puhutaan heti akkalaumasta. Tai miestä kutsutaan ämmämäiseksi kun hän on, niin millainen hän oikeastaan on? Ei siinä minusta auta, jos sanotaan, ettei puhuttaessa akoista tai ämmämäisyydestä tarkoiteta niinkään sukupuolta, vaan pelkästään tiettyä epätoivottavaa käytöstä. Ämmämäisyys on naisellinen ominaisuus ja jos se liitetään mieheen, se halventaa häntä.

Viime vuosikymmeninä on havahduttu huomaamaan miten kirjailijoiden rinnalle on jostain ilmestynyt, kas vain, naiskirjailijoita. Naiskirjailijoilla tarkoitamme yleensä naisia, jotka kirjoittavat asioista, jotka ovat erityisesti naiselle ominaisia, siis pohtivat omaa ruumistaan, ruumiinsa muutoksia, suhdetta lapseen, miehiin ja muihin ihmisiin hyvin konkreettisella tavalla ja jättävät maailmoja syleilevät filosofoinnit vähemmälle. He kirjoittavat siis asioista, jotka kiinnostavat joitakin naisia, ei suinkaan kaikkia. Suhteellisen varmoja voimme kyllä olla, etteivät näiden kirjailijoiden teokset kiinnosta miehiä.

Mutta mieskirjailijoita me saamme edelleen odottaa. Koska miehethän eivät kirjoita mitenkään erityisesti miehisestä näkökulmasta, vaan he kirjoittavat ihmisinä ja heidän kirjansa kiinnostavat sekä miehiä että naisia. Naista sukupuoli rajoittaa kirjoittajana ja sukupuoli vaikuttaa myös siihen, kuinka teokseen suhtaudutaan, miehen kohdalla sukupuoli ei rajoita, koska hänhän on muutenkin ensisijaisesti ihminen.

Naistenkin on mahdollista kirjoittaa ihmisinä ja perinteisestihän naiset ovat näin tehneetkin. He ovat pyrkineet ponnistelemaan eroon sisäisestä naisestaan joka on totta vieköön rasite, mikäli haluaa elää ja menestyä. Ja samalla he ovat kadottaneet jotain olennaista itsestään, mutta kukapa sellaista suremaan, tärkeintä on että on salonkikelpoinen ja puhuu tärkeistä asioista.

Mutta kyllä miehetkin kadottavat jotain olennaista itsestään jos eivät pysähdy miettimään missä määrin heidän olemistaan määrittää se, että he ovat miehiä. Mikä heidän ajattelussaan juontaa juurensa siitä, että he ovat miehiä, mikä siitä että he ovat yleensä ihmisiä. Me emme tietenkään ole tässä maailmassa olemassa pelkästään miehinä ja naisina, mutta emme me silti mihinkään pääse niistä tietyistä reunaehdoista, joita ruumis ja ruumiin sukupuoli meille asettaa.