Mikähän on tällä hetkellä halveksutuin tapa heittää hukkaan ainutkertaista, mittaamattoman arvokasta elämäänsä? Sohvalla makaaminen, television katselu ovat ainakin sieltä kärkipäästä, ellei sitten katso televisiosta dokumentteja ja muuta salonkikelpoista ohjelmaa.

Huonon kirjallisuuden lukeminen on sekin joidenkin mielestä tuomittavaa, vaikka voisi ajatella että lukeminen on aina jossain määrin aivotoimintaa edellyttävä ja sitä säilyttävä harrastus. Ihminen joka pystyy keskittymään lukemiseen ei ehkä ole vielä täysin menetetty. 

Liiallinen viihtyminen Internetissä on sekin tietenkin pahasta ja kaikkein pahinta on juuttua keskustelupalstoilla kilometrien mittaisiin jankkauksiin siitä kummat ovat alistetumpia miehet vai naiset tai onko tiede uskontoa ja merkitseekö kristittynä eläminen sitä että uskoo maailman luomiseen kuluneen noin kuusi päivää joskus muutama tuhat vuotta sitten.

Ryyppäämisenkin voisi kuvitella olevan suurta ajanhaaskausta, mutta ei välttämättä. Alkoholin vaaroja voidaan hurskaasti päivitellä, mutta todellisuudessa ajattelemme, että kapakassa istuminen ja alkoholin nauttiminen ovat kulttuuria, senhän jo M.A Numminen osoitti Baarien miehellä. Numminen vieraili kirjansa vuoksi 185 eri kunnassa ja 350 keskiolutbaarissa. Hän täydensi kirjaansa vuonna 1992 tehdyllä puolituntisella elokuvalla, joka tehtiin Turussa. Numminen ja runoilija Markku Into kiertävät elokuvassa 12 baaria juoden olutta, seurustellen ja osallistuen baarien tapahtumiin. Täytyy kadehtia miesten kykyä tehdä paheistaan kulttuuria. Miehethän ovat myös keksineet tuon mainion sanan "katu-uskottava" joka pyhittää rellestyksen, naisilla ei ikinä olisi pokkaa samaan.

Mutta minun ei ollut nyt tarkoitus juuttua tuohon mies-naiskeskusteluun, vaikka se aina viekoitteleekin, vaan aloin miettiä toista asiaa, nimittäin ajankäyttöä ja sen hallintaa, joka länsimaisessa yhteiskunnassamme tuntuu olevan jatkuvasti pinnalla. Helposti saa kuulla halveksuvan tuhahduksen: Miten sinulla on aikaa tuollaiseen! Minä en kyllä haaskaisi aikaani tuollaiseen! Jokin taso pitää sentään säilyttää!

Kaikkialla tulee jatkuvasti vastaan tämä ajatus, että ihmisen elämä on lyhyt ja saavutettavaa on niin paljon, joten aika pitää käyttää järkevästi. Vapaa-aikakin pitää ohjelmoida ja jos tekee jotain hauskaa, niin silloinkin pitää hauskuuksista valita se josta on eniten hyötyä. Jos taas tekee jotain kertakaikkisen hyödytöntä, kuten istuu baarissa ja juo kaljaa, niin sitten olisi hyväksi jos pystyisi jotenkin glorifioimaan kaljottelunsa. Ellei itse siihen pysty, voi vedota auktoriteetteihin. Mitä Saarikoskeenkin tulee, niin mikä oli lopulta se suurin taideteos, joku Saarikosken kirjoista, vai hän itse? Mutta tässäkin uhkaa jälleen sortuminen mies-naisajatteluun, koska vaikeampi on keksiä nainen, jonka elämä olisi ollut taideteos. No ehkä Armi Ratia? Mutta helpommin naisen elämästä tulee taideteos hänen ulkomuotonsa kautta. Miehet tekevät, naiset näyttävät kauniilta. Paitsi jos he ovat sankariäitejä ja hoitaneet köyhissä oloissa kymmenen vammaista lasta joista kaikista on tullut tohtoreita.

Itsekin tunnen syyllisyyttä aina kun makaan sohvalla. Tosin on ehkä syytäkin, koska makailen todella paljon sohvalla. Meillä ei kotona ollut koskaan sohvaa, meillä oli enemmän sellainen preussilainen meininki joten siitä on ehkä peruja kaipaus pötköttelyyn. Uskon, että minullekin olisi hyväksi liikkua enemmän ulkona jne, mutta vastustan ajatusta siitä, että elämä pitäisi jotenkin tehokkaasti hyödyntää ja jokainen hetki valjastaa jaloihin pyrkimyksiin. En halua että elämäni menee hukkaan, ihmiset sanovat. Mutta voiko elämä ikinä mennä hukkaan? Eivätkö ikävystyttävät, saamattomuudentäyteiset hetket ole nekin tavallaan täyttä elämää, jos ne kerran ovat minun elämääni? Miksi jatkuvasti pitäisi kokea jotain ihmeellistä ja olla ponnistelemassa kohti jotain merkittävää?

Sitäpaitsi ajatuksettomassa turhuudentilassa television  tai tietokoneen ääressä voi ihan vahingossa saada päähänsä suuria tai muuten ihmeellisiä ajatuksia joita ei ehkä syntyisi jos koko ajan ponnistelisi kehittyäkseen mahdollisimman fiksuksi ihmiseksi. Elämä on lahja silloinkin kun se tuntuu tylsältä ja tarpeettomalta, nautitaan siitä, eikä jatkuvasti suoriteta.