Lupasin puhua yliopistolla tytöistä oman elämänsä subjekteina. Typerä otsikko, mutta en keksi parempaakaan. Koska kysymyksessä on yliopisto-opiskelijat on tietenkin pakko käyttää tuollaisia sanoja kuin "subjekti". Minua muuten pyydettiin laatimaan esityksestäni "abstrakti" ja olin ihan ööö, koska abstrakti on minulle tuttu lähinnä niistä sellaisista öljyväriteoksista jotka eivät esitä mitään. Ryhdyin siis ensimmäiseksi selvittämään mitä tarkoitetaan abstraktilla, jotta sitten pystyisin kiltisti laatimaan sellaisen. Lopulta selvisi, että teosluettelo ja otteita arvosteluista kelpaa abstraktiksi. No se oli helppoa.

Mutta siis tytöistä oman elämänsä subjekteina. Se on varmaan jotain mitä olen yrittänyt omilla nuortenkirjoillani sanoa. Että tyttöjen pitäisi ohjautua sisältä päin, omasta itsestään käsin, ei ulkopuolelta, niin kuin nyt tapahtuu. Se on tietenkin taistelua tuulimyllyjä vastaan, kyllä minä sen tiedän. Tietyllä tavalla kaikki ihmiset tietenkin joutuvat ohjautumaan myös ulkoapäin, kysymys on sisäisen ja ulkoisen ohjautumisen välisestä suhteesta. Ja tyttöjä minusta edelleenkin kannustetaan aivan liikaa miettimään sellaisia asioita kuin kuinka he voisivat miellyttää ihmisiä.

Tietysti olen sitä mieltä, että kaikkien ihmisten sukupuoleen katsomatta pitäisi miettiä sitä kuinka he voisivat kohdella toisiaan ystävällisesti ja oikeudenmukaisesti, mutta sepä onkin eri asia. Ihmisten miellyttäminen kun on myös ansa. Miksi kaikkia ihmisiä yleensäkään pitäisi miellyttää. Jos omaa käyttäytymistä kovin paljon ohjaa pelko siitä, että jos teen näin tai näin, minusta ei enää pidetäkään, niin minusta se on paitsi tyhmää, myös vaarallista ihmiselle itselleen. Mutta niinpä tytöt ovatkin syömishäiriöisiä ja/tai masentuneita.

Myönnetään, että myös poikien syömishäiriöt ovat lisääntyneet. Pojillakin on huonovointisuutta, mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, heidän huonovointisuutensa kanavoituu enemmän ulospäin, väkivaltana. Mikä tietysti on ikävä juttu sekin, myös pojan itsensä kannalta.

Tuo on tietysti jotenkin kökköinen yleisotsikko, mikä minulle myös annettiin, siis että mitä olen halunnut kirjoillani sanoa. Koska enhän minä kirjoittaessani ole mitään erityistä halunnut sanoa.  Minulla vain on jokin epämääräinen idea ja sitten minä lause kerrallaan vien sitä ideaani eteenpäin ja katson minne se minut johtaa. Mutta kun näin jälkikäteen mietin noita nuortenkirjojani, niin kyllä niiden teema aika tarkasti tähän kysymykseen kiteytyy. Onko tytöllä/naisella oikeus olla sellainen kuin on. Onko hänellä oikeus keskittyä tekemään jotain mikä on hänestä kiinnostavaa ja tärkeää, vai onko kuitenkin aina tärkeämpää olla kaunis. 

Ja vaikka tunnen sympatiaa sekä tyttöjä että poikia kohtaan, ei kirjoittamiseni pontimena ole ollut yleispätevä huoli nykyajan nuorten hyvin- tai pahoinvoinnista, vaan omaa entistä tyttöyttäni ja tietäni tähän nykyiseen hetkeen minä tietenkin olen niissä miettinyt. Itsestäni minä olen niissä kirjoittanut. Roolista jota minulle on tyrkytetty, mutta jota en ole koskaan huolinut. Senpä vuoksi eivät kirjojeni päähenkilötkään voi sitä roolia itselleen hyväksyä.