Piti vastata Näkymättömälle tytölle, mutta hänen kommenttilaatikkonsa ei otakaan vastaan ulkopuolisten kommentteja. Kirjoituksessaan hän pohti tunne-elämäänsä ja sitä ettei hän ehkä kykenekään tuntemaan jotain niin voimakasta tunnetta kuin rakkaus.  Tunne-elämä liittyy yllättävän paljon koskettamiseen. Vauvat joita ei kosketella, eivät kehity normaalisti. Jos ihminen menettää kyvyn aistia kosketusta, myös hänen psyykensä muuttuu. Se ei ole mikään kosmeettinen juttu, että hoitotyössä korostetaan koskettamista. Vanhuksiakin pitäisi muistaa koskettaa, niin he eivät kuihdu ja kroonistu yhtä nopeasti. Kukille pitää puhua ja ihmistä pitää koskettaa. Ja ajatelkaa käsillä parantamista ja muita vastaavia juttuja.

Tarkoitin siis lähinnä sanoa, että tunne-elämä ei ole meissä jokin vakiovoimakas ominaisuus. Kyky tuntea rakkauttakaan ei ole mikään vakio. Se voi voimistua tai heikentyä sen mukaan millaisiin tilanteisiin elämässä joudumme. Eristäytyminen muista ja kosketuksen vähäisyys vähentää kykyämme tuntea tunteita. Ja toisaalta koskettelu lisää kykyämme tuntea.

Onneksi ei aina tarvitse kosketella ihmisiä jos koskettaminen tuntuu vaikealta. Myös eläimiä voi kosketella. Mieleeni on jäänyt terapia jossa masentuneita makuutettiin hevosen selässä peiton alla. Suuren eläimen läheisyys voi olla hyvin terapeuttista ja siitä voi olla helpompi siirtyä ihmisten koskettamiseen.

Tämä taisi nyt kuulostaa siltä, että olen intohimoinen koskettelija, mutta turha pelästyä, tunnen rajani, joskus vähän liiankin hyvin.