Blogeissa joita seuraan on puhuttu viime aikoina vanhoista koirista. Siksi on pakko kertoa että minullakin oli joskus koira, suuri lempeä järkäle joka suutahti 12 vuotta kestäneen elämänsä aikana kerran. Suuttumuksen kohde oli pieni tirheä rakki joka kielloista huolimatta jatkuvasti näykki sen korvia. Nyt jos koskaan haluaisin omistaa sellaiset värkit että voisin pistää tähän Limpun kuvan. Limppu olisi ilman muuta ansainnut oman kokonaisen blogin. 

Kesällä tulee kaksi vuotta Limpun kuolemasta, mutta edelleenkin minä aina reagoin joka kuukauden viidenteentoista päivään eri tavalla kuin muihin päiviin, koska viidestoista on kuolinpäivä. Ennen Limppua minulla ei ollut koskaan ollut koiraa. Sen kanssa tutustuin koiruuden maailmaan enkä sen jälkeen ole enää voinut katsoa koiria niin kuin ennen, siis etäisesti. Mutta Limppu muutti suhtautumiseni myös muuhun luomakuntaan. Limpun kautta opin näkemään, ettei ihmisten ja eläinten välillä ole suurta periaatteellista eroa. Meidät on tänne ravisteltu Jumalan takin hihasta, kuten Jostein Gaardner kirjoitti Enkelimysteeriossa, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. Ehkä mitään syytä ei olekaan,  me vain olemme täällä ja hetkeä myöhemmin katoamme ja niin siinä vain käy, haluamme tai emme. Minua ei mikään mahti maailmassa saa uskomaan etteikö eläimellä olisi sielua. Tai ihmisellä. Kyllä se on ja se tekee meistä sellaisia kuin olemme.

Loistavassa puhalluksessa on tällainen aforismi: "Siellä missä on tietoa vähiten aletaan puhua Jumalasta." Limppu eli vapaan ja onnellisen elämän maalla, missä se sai mennä ja tulla mielensä mukaan. Sitä ei rajoittanut mikään muu kuin tietty alkeellinen tottelevaisuuskasvatus jonka olimme sille antaneet, joten enimmäkseen se pysyi omassa pihassa, mikä ei tarkoittanut etteikö se voinut lähteä retkille mikäli se epäili lähimaastossa tapahtuvan jotain kiinnostavaa. Limppu syntyi Maskussa ja saapui Punkalaitumelle minun sylissäni Ladan takapenkillä ja oli kuin suuri leipä, mistä se sai nimensäkin. Se kasvoi 70-kiloiseksi murtumattoman hyväntuuliseksi koiraksi, mutta viimeisenä kesänään se väsyi ja kääntyi sisäänpäin niin kuin kuka tahansa joka on mielestään elänyt jo tarpeeksi pitkään ja lopulta piti tehdä se viimeinen päätös ja kutsua eläinlääkäri.

Minä pidin Limpun päätä sylissä kun eläinlääkäri antoi ensin rauhoittavan piikin, sitten nukutusaineen ja lopulta pysäytti sydämen. Olin etukäteen ajatellut sitä hetkeä ja surrut sitä ja kuvitellut käyneeni sen läpi, mutta huomasin ettei sellaista asiaa voi käydä läpi. On eri asia kuvitella mielessään koiran kuolemaa niin kauan kuin koira kuitenkin on vielä siinä vieressä ja elossa. Sitten kun se vetää viimeisen henkäyksen se on todella kuollut, eikä sitä saa takaisin. Kuollut on kuollut. Se jonka tunsin on luiskahtanut sormieni läpi jonnekin. Jäljellä on kuori, mutta olento jota rakastin on poissa.

Miksi maailma on olemassa? Miksi tänne syntyy koirien kaltaisia olentoja jotka vievät sydämemme, sielumme, kaiken? Miksi tänne syntyy ihmisiä, rottia, kärpäsiä. Miksi tänne syntyy mitään? Minä en käsitä sitä. Miksi jotain yleensä on? Miksi ei ole vain tyhjyyttä? Voiko tällaisiin kysymyksiin löytyäkään koskaan vastausta? En käsitä miten mikään tieteellinen innovaatio voisi olla vastaus.