Olen vakuuttunut siitä, että maailma on tarina. Me elämme tarinassa, jota emme hahmota kokonaisuutena, mutta koemme välähdyksiä, näynomaisia selvänäköisyyden hetkiä jolloin koemme kaaoksen jäsentyvän merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Mutta ne hetket menevät yleensä ohi ja niiden jälkeen tulee samanlainen olo kuin joskus, kun on melkein muistavinaan jonkin asian. Että se jokin, unohdettu, on kielen päällä. Tiedämme muistavamme, mutta emme saa mieleen.

Aikoinaan innostuin tästä elämän tarinallisuudesta. Sitähän nyt tutkitaan jo yliopistoissakin. On huomattu miten tärkeitä tarinat ihmisille ovat. Jo aivan pienet lapset, jotka pystyvät lausumaan vain muutamia irrallisia sanoja, kykenevät hahmottamaan kausaalisuhteita ja ymmärtävät tarinoita. Tarinallisuus on ihmisyyden ydintä. Mutta kuten sanottu, olen alkanut epäillä, että tarinallisuus on vielä enemmän. Se on koko universumin ydin.

Aloin taas miettiä tätä tarinajuttua, koska tapasin eilen elämäkertakirjoittajiani ja innostuin tarinoista joita he olivat kotiläksynä kirjoittaneet. He kirjoittavat elämästään ja on hieno seurata miten jänteviä, osin mystisiä ulottuvuuksia saavia draamoja he rakentelevat arkisten sattumusten ympärille. Ja miten suuret vastoinkäymiset muuttuvatkin käännekohdiksi, joista alkaa matka kohden syvähenkisempää elämää.

Jäi jostain tarinatutkimuksesta mieleen sellainenkin juttu, että sellaiset pariskunnat elävät onnellisina yhdessä, joiden henkilökohtaiset elämäntarinat sopivat yhteen. Me kaikkihan joko tietoisesti tai tietämättämme muokkaamme koko ajan elämästämme tarinaa. Blogeistakin sen huomaa hyvin. Rivien välissä kulkee usein toinen tarina kuin se mikä ääneen sanotaan.  

Ei ole samantekevää millaista tarinaa itsellemme kerromme omasta itsestämme ja elämästämme. Tarinaterapiassa näihin tarinoihin pyritään vaikuttamaan. Muokataan negatiivisia tarinoita myönteisemmiksi, näin myös ihmisen elämä saattaa muuttua parempaan suuntaan. Ahdistus lievenee ja näköalattomuus muuttuu toiveikkuudeksi.