Mikäs nyt on kun kutsuja satelee. Entinen opinahjoni täyttää 125-vuotta ja sain kutsun juhlakirjan julkistamistilaisuuteen. Ihmettelin ensin syytä, mutta sitten tajusin, että minä olen kirjoittanut siihen kirjaan jutun. Teksti piti jättää sisälle jo vuosi sitten joten kyllähän sellaisen jo unohtaakin. Aiheena oli  mitä eväitä kouluni on minulle antanut. Siinä sitä oli miettimistä lukihäiriöiselle neurootikolle joka vihasi jokaista koulupäiväänsä. Merkittävin eväs omalla kohdallani oli, että se mikä ei tapa, vahvistaa. No tuohan on klisee, mutta minä en olekaan koskaan  pelännyt kliseitä, vaan toistelen niitä iloisesti aina kun sille päälle satun. Ja se on ihan totta, että yhdeksän vuotta Tipulaa riitti antamaan tunteen, että minuahan ei tapa mikään. Mikä pettävä harha tässä maailmassa missä kaikki on niin perin väliaikaista ja haurasta ja muuttuvaa.

No nyt tuli sitten toinen kutsu, jossa minua pyydettiin kertomaan tuleville luokanopettajille ja aineenopettajille mitä olen halunnut sanoa kirjoillani. Sen kutsun saatan ottaa vastaankin, koska olen monta kertaa miettinyt että mitähän minä olen niillä kirjoillani halunnut sanoa, mutta aina se miettiminen on tupannut jäämään puolitiehen. Lähinnä siksi, että minun on pakko vaan joka päivä kirjoittaa ja vähemmän on aikaa miettiä kirjoittamaansa. Että jos nyt tulisi mietittyä sekin asia läpi kun oikein yliopisto-opiskelijoille pääsee puhumaan. Olen ihan vakuuttunut nimittäin, että jokin syvällinen sanoma minullakin on oltava. Ellei ole, niin se pitää nyt viimeistään keksiä.

Kolmas kutsu ropsahti sähköpostiin tänään. Kirjailijaliitto masinoi tapaamisen jossa on tarkoitus pohtia lasten-ja nuortenkirjailijoiden ammatin erityisiä ilon ja murheen aiheita. Se on vielä mietintämyssyssä, että lähdenkö. Junalipun hinta arveluttaa, toisaalta taas tuntuu, että pitäisi murtautua tästä nyreyden munankuoresta jonka sisälle olen itseni muumioinut ja antaa kollegoille mahdollisuus virvoittaa ja ilahduttaa minua loistavilla ajatuksillaan.