Muistamisen arvoituksellisuutta tulee aina joskus miettineeksi. Sitä kuinka vähän sitä oikeastaan elämästään muistaa. Varhaiset muistot varsinkin ovat pinnallisesti katsoen aika sattumanvaraisia välähdyksiä, jotka eivät tunnu jäsentyvän minkäänlaiseksi jänteväksi draamalliseksi kokonaisuudeksi. Se varsinainen elämä tuntuu olevan sitä harmaata, näennäisen merkityksetöntä aluetta siellä muistoiksi kiteytyneiden hetkien välissä.

Joskus tulee sellainen huikaiseva olo, että entä jos se onkin ihan toisin päin. Entä jos merkityksellisintä onkin kaikki se, mitä emme muista. Mistä oikeastaan voimme tietää mitä on tapahtunut noina päivinä, viikkoina, kuukausina, joista meillä ei ole muistikuvia? Ehkä me olemmekin niinä päivinä eläneet jännittävää elämää. Matkustaneet ajassa ja tilassa ja kokeneet ihmeellisiä asioita, mutta jälkeenpäin noiden hetkien muistot on pyyhitty mielestämme ja kuvittelemme elämämme olleen jotain suurin piirtein samanlaista kuin tälläkin hetkellä.

Psykologit taitavat olla sitä mieltä, että kaikki kokemuksemme ovat säilössä aivojemme kerroksissa, lukuunottamatta niitä varhaislapsuuden vuosia, jolloin hippokampus oli vielä niin kehittymätön ettei muistikuvien tallentuminen ollut mahdollista. Mutta myöhemmiltä ajoilta kaiken pitäisi olla tallessa. Kiehtova ajatus. Aivojen hermopäätteitä kihisevässä massassa uinuvat kaikki nuo elämämme unohtuneet hetket ja odottavat kärsivällisesti että joku kutsuisi ne uudestaan esiin, vetäisi ne harmaudesta valoon. Näkisi niiden merkityksen ja huomaisi olla kiitollinen myös noista unohtuneista päivistä.

Olen huomannut, että kirjoittaminen on usein noiden unohtuneiden asioiden esiin kutsumista. Kun kirjoittaminen sujuu, sitä muistaa kaikkea jo kauan sitten unohtamaansa ja liikuttuu kun muistaminen lisää ymmärrystä ja avartaa ajatuksia.