Huomenna minun pitäisi puhua ihmisille omaelämäkerrallisen aineiston hyödyntämisestä tuotannossani. Ja ehkä teettää joitakin kirjoitusharjoituksia. Ryhmä on kuulemma aktiivinen ja keskusteleva, joten se lievittää paineita.

Silloin kun alalle ryhdyin, päätin pyhästi etten tule koskaan kirjoittamaan omasta elämästäni, enkä läheisteni elämästä. Avainromaanit ärsyttivät minua ja ärsyttävät edelleenkin. Minua ärsyttää korkeakirjallisuudeksi puettu skandaalihuttu, josta kulttuuritoimitukset ja kirjallisuutta harrastavat ihmiset ovat aina niin täpinöissään. Siis skandaalihuttuna pidän Finlandiapalkittua Runoilijan talossa teostakin, koska se kiinnostaa ja kuohuttaa juuri siksi että se kertoo tunnetusta runoilijasta, paljastaa hänen elämästään jotain mitä hän ei olisi ehkä halunnut paljastaa. Kirjoittaja sanoo kirjaansa romaaniksi, mutta  romaani kertoo todellisesta ihmisestä. Olisiko kirja ollut yhtä kiinnostava, jos sen yhteyksiä Manneriin ei olisi tehty niin selväksi?

Iltapäivälehdet ja juorulehdet eivät ällötä minua yhtään niin paljon, koska niiden skandaalinhalu ja ihmisten tirkistelyvietin stimulointi on avointa. Iltapäivälehdet ovat ihan sitä silkkaa itseään. Niiden lukemiselle on erilaisia matalamielisiä motiiveja ja jos joku yrittää keksiä lukemiselleen ylevämpiä syitä, häntä ei oteta kovin vakavasti. Se on minusta jotenkin reilua. Jos jotkut haluavat tonkia paskaa, niin siitä vaan minun puolestani, mutta se minua rehellisenä ihmisenä sieppaa kun paska kuorrutetaan ja tarjotaan hienosti kuorrutettuna kakkuna ja väitetään että se on kondiittoritaidon mestarinäyte.

Mutta kirjoitettuani  joitakin kirjoja olen huomannut, etten oikeastaan voi kirjoittaa mitään mikä ei ammentaisi omasta elämästäni. Yhteydet eivät ole suoria, ulkopuolinen ei niitä edes tajua, enkä itsekään kirjoittaessani tee sitä tietoisesti, mutta loppujen lopuksi kaikki kirjat kuvaavat jollakin tavalla minua itseäni, sitä kuinka maailman koen.

Kirjojeni henkilöt ovat koosteita ihmisistä joita olen tavannut. En koskaan tietoisesti rakenna romaanihenkilöä elävän mallin mukaan vaan ne tuntuvat syntyvän tyhjästä, mutta kirjoittamisen edetessä ne alkavat muistuttaa tuntemiani ihmisiä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Joskus romaanihenkilö koostuu useasta ihmisestä jopa niin, etten pysty tarkasti paikallistamaan missä olen nämä ihmiset oikeasti tavannut, tiedän vain että minulla on kokemusta heidän tapaisistaan ihmisistä. Joskus romaanihenkilö muistuttaa pelottavan paljon ihmistä jonka tunnen.

Ensimmäisen kirjani kanssa kävi niin, että vasta siinä vaiheessa kun kirja oli jo painettu, tajusin yhtäkkiä että eräs kirjan henkilöistä oli näköispainos läheisestä ihmisestä. En ollut tehnyt sitä tietoisesti, mutta nyt tuntui käsittämättömältä etten ollut huomannut kirjoitusvaiheessa mitä olin tehnyt. Pelkäsin tietenkin, että tämä ihminen suuttuu tunnistaessaan itsensä kirjasta. Yllätykseni oli suuri kun hän ei sitten ollenkaan tunnistanut kuvasta itseään. Ensin ajattelin, että olen kai sitten niin huono kirjailija, ettei kuvauksen kohde tunnista itseään. Sitten tajusin, etten ollutkaan kuvannut tätä ihmistä objektiivisesti. En ollut antanut hänelle ulkoisia tuntomerkkejä joista hänet olisi voinut tunnistaa. Olin vain kuvannut kirjassa suhteeni häneen ja hänen suhteensa minuun. Olin kuvannut hänet sellaisena kuin minä hänet koin, eikä hän tunnistanut siitä kokemuksesta itseään. Se oli ehkä ensimmäinen kerta kun voimakkaasti tajusin, miten erilaisessa maailmassa me kaikki elämme. Maailma ehkä on objektiivisesti olemassa tietynlaisena, mutta se näyttäytyy hyvin erilaisena sen mukaan kuka katsoo.

Nyt olen siis kuitenkin saanut huomata, ettei päätös olla kirjoittamatta omasta elämästä tai läheisten elämästä olekaan kovin helppo pitää. Itse asiassa se voi olla aika vaikea pitää. Minun täytyy ilmeisesti pohtia tätä asiaa lisää, mutta en ehkä tähän samaan pötköön. En muista mitä siinä blogikirjoitusoppaassa sanottiin, mutta vaistoni sanoo että postaukset täytyisi pitää lyhyinä ja ytimekkäinä. Tosin tämä vuodatus nyt ei ollut sellainen alunperinkään.