Esseessään uskoton vaimo ja elämän tarkoituksen kaipuu Mazzarella pohtii rinnakkain  maailmankirjallisuuden merkkiteoksia ja niiden vastapainona Hiljaisia siltoja. Elokuvaa ennen oli tietenkin Kirja, mitä ihmiset eivät muuten välttämättä edes tiedä.

Mazzarella osoittaa, miten maailmankirjallisuudessa naiset ovat aina saaneet uskottomuudestaan huomattavasti kovemman rangaistuksen kuin miehet. Romaanien maailmassa vaimot eivät selviä harha-askeleistaan muuten kuin kuolemalla. He haaveilevat rakkauden maasta arkisen yhteiskunnan ulkopuolella. Anna Kareninassakin Anna matkustaa Vronskin kanssa ulkomaille elääkseen siellä ilman tunnontuskia, mutta tämä ei tietenkään onnistu. Tällaista rakkauden maata ei ole olemassa, eikä miehen ja naisen välinen rakkaus voi antaa elämälle merkitystä. Vakavasti otettavassa romaanissa uskottoman naisen on pakko tuhoutua.

Romanttisessa viihdekirjallisuudessa on Mazzarellan mielestä kyetty aina saattamaan vastakohdat sopusointuun. Hiljaisten siltojen päähenkilö Francesca on lemmenhaaveissaan kuin Emma Bovary, johon kirjailija haluaa suhtautua myötämielisesti.Francescan rakastaja Robert on valokuvaaja. Mazzarella tiivistää näin: Kirjassa mies rakastuu, koska nainen on niin kaunis. Ja nainen rakastuu siksi, että mies ihailee häntä. Francesca kokee Robertin kautta itsensä.

Hiljaisissa silloissa Francesca on uskoton, mutta ei jätä miestään. Robert lähtee ja rakastavaiset vaalivat tahoillaan ikuista rakkauden valtakuntaa, vaikka eivät toisiaan saakaan. Heidän rakkautensa ei koskaan muutu, koska se muodostuu muistoista ja unelmista. Toisin kuin Rouva Bovaryn ja Anna Kareninan kohdalla heidän rakkautensa riittää antamaan elämälle tarkoituksen. Jopa silloin kun rakkaus ei toteudu. Tai ehkä juuri silloin.

Kiinnostava essee. Minä aloin kyllä miettiä noita Hiljaisia siltoja ja sitä, että Robert rakastui koska Fancesca oli kaunis ja Francesca rakastui koska Robert piti häntä kauniina. Että kuinka syvälle se meihin naisiin on painettu, että kauneudella ansaitsemme miehen rakkauden ja mies ansaitsee rakkautemme kun ymmärtää kauneutemme ja ihailee meitä sen vuoksi. Ja mietin, että kirjoittavatko naiset samalla tavalla? Vai onko olemassa emansipoitunutta romanttista viihdekirjallisuutta, joka keskittyisi kirjoittamaan asioista niin, että päähenkilö, nainen kokee itsensä suoraan, ilman miehen ihailevaa katsetta. Että nainen miettii enemmän mitä hän haluaa kuin sitä kuka mahdollisesti haluaa häntä. Vai kirjoittavatko naiset yhtä pöntösti kuin Waller Hiljaiset siltansa? Oman nuortenkirjasarjani yksi keskeinen teema on tytön kamppailu eroon ulkoapäin tulevista määritelmistä ja vaatimuksista. Eihän sellainen vapautuminen onnistu, mutta kun määritelmiä ja vaatimuksia tekee näkyviksi, kenties jopa hiukan naurunalaisiksi, niihin voi suhtautua kriittisemmin ja niitä voi jopa vastustaa.