Bloggaaminen on nostanut jälleen pintaan oman huonouden miettimisen. On niin rasittavaa kun ei ole paras. Periaatteessa voisi tietenkin ajatella, ettei paremmuutta ole kovin helppo todentaa, muuten kuin ehkä kilpaurheilussa, jos nykyään enää siinäkään, mutta kilpailuyhteiskunta kuitenkin pyörii sen varassa, että yksilöt eivät pyri olemaan ainoastaan hyviä, vaan myös parhaita. 

Minä olin koulussa aina luokkani huonoin oppilas. Tämä ei ole mikään subjektiivinen kokemus, vaan fakta. Kouluissahan ihmisen älyä ja luovuutta ja ahkeruutta jne mitataan numeroin, ja se jolla oli luokan huonoin keskiarvo, oli luokan huonoin oppilas. Yleensä tämä kyseenalainen kunnia oli minulla. Se oli musertava kokemus, mutta selvisin siitä aika hyvin, lähinnä koska lohduttauduin ajettelemalla, että minulla oli salaperäisiä muita kykyjä joita koulumenestys ei mitannut.

Runoilija Arja Tiainen on puhunut paljon omasta vaivastaan dysleksiasta, ja siitä millainen helpotus hänelle oli oivaltaa etteivät hänen ongelmansa johtuneetkaan siitä että hän olisi tyhmä. Olen tietenkin vilpittömän iloinen Arja Tiaisen ja kaikkien muidenkin ei-tyhmien ihmisten puolesta, mutta olen silti tietoinen myös siitä, että puolet suomalaisista on keskimääräistä tyhmempiä ja joku tuosta porukasta on se kaikkein tyhmin. Mitä tämän tyhmän ihmisen pitäisi ajatella itsestään ja elämästään? 

Vasta ilmestynyt Tipulan 125-vuotisjuhlakirja minut oikeastaan sai taas miettimään tätä huonommuutta ja paremmuutta. Samoin kuin tyhmyyttä ja älykkyyttä.(Juhlakirja ei ollut kummoinenkaan uutinen, se ei ole tainnut ylittää uutiskynnystä edes kotikaupungissani Porissa. Kun kuukkeloin kirjan nimellä, haku tuotti yhden ainoan osuman.) Jotain varmaankin kertoo minusta, että luin ensimmäiseksi oman juttuni ja siinähän minä tietenkin jälleen kerran kävin läpi tuota huonon oppilaan traumaani. Totesin jutussani saman kuin tässäkin, siis että jonkunhan on aina oltava huonoin, joten asiassa ei sinänsä ole mitään dramaattista. Mutta nyt juttuni alkoi myös tuntua aikalailla omahyväiseltä. Sillä enhän minä olisi kirjoittanut niin kuin kirjoitin, ellen olisi omasta mielestäni osoittanut tuolle idioottimaiselle oppilaitokselle, että he olivat minun suhteeni väärässä. Minä en ollut oikeastaan huono oppilas, minä olin kvasi-huono. Siis omasta mielestäni. Toisin sanoen minunkin itsetuntoni perustuu ajatukseen, että vaikka olin muiden mielestä huono oppilas ja nyt ehkä huono kirjailija, minä sisimmässäni kuitenkin tiedän olevani hyvä.

Mutta entäs jos minä ihan oikeasti olenkin huono? Kirjoitan huonoja kirjoja ja blogini on aivan hemmetin huono? Entäs sitten? 

????

Haluaisin päästä pyhityksessä sille asteelle, etten piittaa siitä olenko hyvä vai huono. Vaan piittaan ainoastaan siitä että olen sellainen kuin olen ja ylpeä siitä.