Voimalassa oli puhetta tyttökirjoista. Annoista ja runotytöistä tietenkin ja myös Rauha S. Virtasesta, jonka Seljakirjat ovat minulta jääneet lukematta. Mutta Lintu pulpetissa kyllä teki aikanaan valtavan vaikutuksen.

Anniina Holmberg totesi, että olisi hyvä jos tyttökirjoista voitaisiin puhua niin kuin mistä tahansa hyvistä kirjoista, eikä pelkästään nostalgisesti huokailla että mikä niissä oli ihaninta. Hyvät tyttökirjat ovat hyvää kirjallisuutta. Tälle asteelle Voimalassa ei tietenkään päästy, mutta sekin on jo edistysaskel, että jotain niin marginaalista kuin tyttökirjat käsitellään julkisuudessa.

On kummallista että tyttökirjat ovat marginaalisia, vaikka ne epäilemättä ovat vaikuttaneet tyttöjen kautta koko yhteiskuntaan. Niitä luetaan, niistä omaksutaan unelmia ja kysymyksiä ja aineksia maailmankuvaan ja sitten kun tullaan aikuisiksi, niitä ei mietitä sen enempää. Ne ovat höpsötystä, jota joskus harrastettiin. Niitä voidaan joskus aikuisena nostalgiamielessä lueskella. Niiden tunnelmaan halutaan ehkä palata kun elämässä on hankala vaihe meneillään ja kaivataan lohtua. Mutta niitä ei oteta vakavasti.

Keskustelijoita, jotka kaikki tietysti olivat naisia, olihan puhe tyttökirjoista, nauratti kun juontaja kysyi, että pitäisikö miestenkin lukea tyttökirjoja. Sehän tietenkin on absurdi ajatus, että pojat lukisivat tyttökirjoja miehistä puhumattakaan, mutta voisiko ajatella, että se kuitenkin kannattaisi. Jos miehet lukisivat tyttökirjoja ja yleensäkin naisten kirjoittamia kirjoja, he alkaisivat ehkä ymmärtää vähän tätä naisen logiikkaa, mikä se sitten onkin. Miestäni pitää kehua, että hän on kyllä ihailtavan tunnollisesti lukenut kaikki kirjani, täytyykin kysyä onko se kenties helpottanut hänen sopeutumistaan.