Eilen illalla katselin silmä poskella Punaista lankaa, missä Anna-Leena Härkönen kertoi sisarensa itsemurhan herättämistä tuntemuksista. Hän puhui siitä, kuinka hänen sukupolvensa naiset on sosiaalistettu kilteiksi suorittajiksi. Jos joku hyökkää, puolustautua ei saa ja ahkera pitää olla. Kymmenen minuutin bussimatkakin pitäisi käyttää jotenkin hyödyksi, koska vain huonot ihmiset istuskelevat ja tuijottelevat ikkunasta mitään tekemättä. Surrakaan ei saa, vaan sängystä on noustava ja tehtävä töitä koska muuten kaikki romahtaa. Kun ohjelma päättyi, mieheni sanoi: "Kyllä se Anna-Leena niin hyvin kuvasi sitä millaisia me naiset ollaan."

Ehkä Härkösen kuvaamat vaivat tosiaan liittyvät yleisemminkin keskiluokkaisuuteen, eivätkä erityisesti naiseuteen. Se tuli muutenkin mieleen kun luin Promo-lehdestä Timo Airaksisen haastattelun, jossa pohdittiin sitä minkä vuoksi ihmiset ovat terveytensä suhteen niin eri asemassa. OECD:n alueella rikkaiden ja köyhien välinen terveysero on suurin Yhdysvalloissa, ja heti seuraavina tulivat Meksiko, Suomi ja Portugali. Ei kovin imartelevaa hyvinvointivaltiolle.

Terveyspalvelujen pitäisi olla kaikkien tavoitettavissa, mutta niinhän ei tietenkään ole. Ihmiset eivät välttämättä saa hoitoa elleivät ole riittävän hyvässä kunnossa voidakseen vaatia sitä tarpeeksi pontevasti. Mutta terveys on nykyään paljon muutakin kuin pelkkää sairauden poissaoloa. Terveydestä on tehty keskiluokkaisen ihmisen henkilökohtainen projekti. Se edellyttää jatkuvaa ponnistelua. Pitää syödä kohtuullisesti, välttää alkoholia, tupakkaa ja makeisia, nukkua säännöllisesti ja mielellään myös tarpeeksi. Ja kuntoilla ahkerasti. Kuka tällaista jaksaa? Tietenkin sellainen ihminen, joka on pienestä pitäen sosiaalistettu muutenkin jatkuvasti suorittamaan ja ponnistelemaan. Ihminen, joka on lukenut koulussa ahkerasti läksynsä ja menestynyt, opiskellut, edennyt uralla, hankkinut lisäkoulutusta ja joka vapaa-aikansakin käyttää itsensä kehittämiseen ja pitää ihan normaalina että jokainen elämän hetki pitää käyttää hyödyksi.

Mutta pitääkö elämän jokainen hetki todella käyttää hyödyksi? Minkä vuoksi? Elämä on tietenkin lyhyt ja voisi ajatella, että siitä pitää siis ottaa irti kaikki mahdollinen. Mutta miksi se kaikki mahdollinen on aina jotain ponnistelua vaativaa? Miksi se kaikki mahdollinen ei joskus voisi olla vaikka sitä, että vaan istuu verrannalla ja katselee järveä, joka on sama, vaikka se elää ja muuttuukin koko ajan. Tai sitä että makaa sohvalla ja katselee mitä töllöstä sattuu tulemaan. Tai turisee tuttujen kanssa kapakassa. Tai lukee tyhmää, mutta viihdyttävää kirjaa.

Muutenkin on minusta aika ahdistava ajatella, että elämä on lyhyt ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Tuo ajatus ikään kuin alleviivaa ihmisen tuntemaa kauhua meitä vääjäämättömästi odottavan tuntemattoman edessä. Mutta sinnehän me kuitenkin olemme matkalla. Sitä pitäisi osata tervehtiä ystävänä.