Katri Manninen antoi vinkin Anthony De Mellon kirjasta ja päätin hankkia sen käsiini. Kirjakaupassa myytiin pokkareita alennuksella ja sain tämän seitsemällä eurolla. En juuri koskaan osta itselleni kirjoja, koska tykkään että niitä saa kirjastostakin, joten tämä on aika merkittävä tapahtuma. Seitsemällä eurolla saisi pullon kohtuullisen juotavaa chileläistä viiniä, joten kirjan on parasta olla hyvä. Hetkinen, maksoiko kirja tosiaan noin vähän tai viini noin paljon? Missä minun tärkeysjärjestykseni on? Olikohan se Jarkko Laine joka puhui kirjojen Koskenkorvaindeksistä, siis että kirjan ei pitäisi maksaa kossupulloa enemmän. Ehkä se on jokin yleisempikin viisaus.

Mutta Havahtumisesta. En ole vielä lukenut kovinkaan pitkälle ja ajattelin kirjoittaa blogiin ajatuksiani sitä mukaa kuin niitä tulee, jos niitä tulee. Pitää siis tätä vähän kuin muistiinpanovihkona, kuten Anu muistaakseni jo ehdottikin.

Aloitustarina ärsytti. Siinä kotkan muna oli sattunut päätymään kanalaan. Munasta kuoriutui kotka, mutta koska se eli kanalassa, se oppi elämään kuin kana. Kun se näki uljaan kotkan liitävän taivaalla, se tunsi haikeutta. Tarinan opetus oli jotain sellaista, että me olemme kaikki kultaisia kotkia jotka kaakatamme ja pöyhimme kanalan pehkuja, vaikka voisimme liitää korkeuksissa. No joo, ehkä ymmärsin pointin, mutta harmittaa kanojen puolesta. Vapaat kanat ovat minusta hurmaavia olentoja, niiden elämä vaikuttaa minusta suunnattoman mielenkiintoiselta. Olen kerran viettänyt kesän kolmen kanan kanssa ja se oli ikimuistoinen. Mutta kukaan ei tietenkään haluaisi olla häkkikana. Vapaa kotka peittoaa tietenkin häkkikanan milloin tahansa, mutta peittoaako se luomukanan? Ei välttämättä. Muutenkin ärsytti kun kanat, jotka kaikki ovat feminiinejä tuomittiin jälleen ryhmänä epäkiinnostavaksi. Vai meneekö feminismini nyt liian pitkälle?

En nyt kuitenkaan juutu tuohon tarinaan. En myöskään siihen, että De Mello mainitsee kommunismin, kun haluaa mainita jotain todella pöyristyttävää. Hänhän luennoi amerikkalaisille. Yritän nyt päästä näiden tämmöisten juttujen yli ja antaa de Mellolle mahdollisuuden havahduttaa minut. Sillä minä kyllä tarvitsisin havahtumista, niin kuin varmasti moni muukin.

Onkohan de Mello ollut kuunteluopissa Yrjö Kallisella, sillä hän aloittaa kuten Kallinen: "Useimmat ihmiset ovat unessa...He syntyvät unessa, elävät unessa, menevät naimisiin unessa... On murheellista, että useimmat ihmiset eivät koskaan näe kaiken olevan hyvin, koska he nukkuvat. He näkevät painajaisunta." No tuo sai minut kyllä jo kiinnostumaan. Siis että kaikki on hyvin, mutta me emme tajua sitä, koska nukumme ja näemme painajaisia. Pisteet de Mellolle, tässä on syy jatkaa lukemista.

De Mello kyseenalaistaa niitä uskomusjärjestelmiämme, jotka tekevät meistä onnettomia. Hänen tavoitteensa on auttaa meitä oppimaan pois asioista, jotka tekevät meistä onnettomia. Mutta meidän on opittava kuuntelemaan. Mikä tarkoittaa, että meidän on etsittävä jotain uutta, ei vahvistusta sille miten me jo ennestään ajattelemme. Uuden hyväksyminen on vaikeaa. "Jeesus julisti hyvää sanomaa ja silti hänet torjuttiin. Ei sen tähden, että uutinen oli hyvä, vaan siksi, että se oli uusi."

De Mello pistää palasiksi omahyväisiä ajatuksiamme. Itseni tunnistin tuosta "En halua loukata" ihmisiä ajatuksesta. De Mello sanoo, ettei usko ketään joka väittää niin. Ihmisten loukkaaminen on meistä hauskaa, emme vain haluaisi tehdä sitä itse. Nautimme kun joku toinen tekee sen puolestamme. Niinpä niin, siihenkö perustuu törkylehtien ja ohjelmien suosio? Siellä ihmisiä loukataan meidän puolestamme. Me nautimme kun ihmisiä loukataan, mutta emme halua itse loukata, koska silloin meihin itseemme sattuu. Jos loukkaamme, toiset pitävät meitä epämiellyttävinä, he eivät pidä meistä ja se olisi kauheaa.

Ainoa, mikä minua voi auttaa, on käsitysteni kyseenalaistaminen, sanoo de Mello. Itsehavainnointi, itsensä katseleminen on tärkeää. Se ei tarkoita itseen uppoutumista, murehtimista. Se tarkoittaa, että opettelen katsomaan itseäni etäältä, kuin vierasta ihmistä. De Mellon mukaan kärsin masennuksesta, koska samastun masennukseeni. Mutta pitäisi tajuta, etten ole yhtä kuin masennukseni. Samalla tavalla kun olen iloinen, en ole yhtä kuin se ilo. Ilo on vain jotain, jota sillä hetkellä koen. Pilvet tulevat ja menevät, toiset ovat mustia, toiset valkoisia. Samalla tavalla koemme iloa, surua, masennusta, onnea, ahdistusta.

"Ihmisten ongelma on se, että koko ajan korjailevat kuntoon asioita, joita eivät edes ymmärrä. Ainahan me laitamme asioita kuntoon. Mieleemme ei koskaan juolahda, että asioita ei tarvitse muuttaa...Asiat kuuluu ymmärtää. Jos ymmärrämme ne, ne muuttuvat."

En ole vielä valaistunut. Ja tässä vaiheessa tuntuu, että de Mello puhuu aikaisempaa valaistustani vastaan, jonka saavutin opiskelemalla neuvostoliittolaista toiminnanpsykologiaa. Toiminnan teoreettikkojen (Leontjev, Vygotski jne) käänteentekevät ajatukset tosiaan väänsivät maailmani nurin niskoin vuonna 2000 ja moni asia elämässäni tosiaankin muuttui. Pystyykö de Mellon ajatukset sovittamaan toiminnanpsykologian oivalluksiin, se jää nähtäväksi. Kiinnostava kirja joka tapauksessa. Luultavasti raportoin asiasta lukemisen edistyessä.