Edellisen päreen (päre on Veloenan lanseeraama vastaveto Hanhensulan viljelemälle lastulle ja siis tarkoittaa tätä tämmöistä jota nytkin kirjoitan) kommenttilootassa Saara sanoi saaneensa päreestäni sen käsityksen, että mielestäni vain kirjailijat ovat jotain ja muut ihmiset eivät ole mitään. Olin vähällä polttaa päreeni, koska mitään sellaista en tarkoittanut.  Ja aloin tuohtuneena pohtia, miten joku  voi saada sellaisen käsityksen. Koska enhän minä nyt hyvänen aika sentään ole tuollainen ihminen, joka pitäisin ketään ihmistä muita tärkeämpänä. Vai olenko?

No itseäni minä varmaan pidän muita tärkeämpänä. En sen vuoksi, että ajattelisin olevani muita arvokkaampi, vaan siksi että minulla on tämä yksi henkikulta ja se on tässä hahmossa. Jotenkin olen itselleni läheisempi ja tärkeämpi kuin maailman n. 6 miljardia muuta ihmistä, vaikka järkeni sanoo että ihmisarvomme on kaikilla sama.

En minä tätä hommaanikaan pidä muiden ihmisten töitä tärkeämpänä, mutta minulle se on tärkein, koska se on minun hommani.

Viimeisessä Kirjailja-lehdessä Hannu Kankaanpää kirjoitti aika koskettavasti omasta kirjailijanurastaan. Hän sanoi siinä mm. näin. "Moni meistä entisajan innokkaista yrittäjistä taisi haaveilla, että jos vain saisi kerran nähdä kirjakaupan ikkunassa ikioman julkaistun kirjansa, olisi niin onnellinen, että voisi vaikka kupsahtaa siihen paikkaan. Täytyy todeta, että tällainen äkkikuolema täyttymyksen hetkellä saattaisi joskus ollakin hyväksi, sillä kirjan julkaisemisesta lähtien asiat muuttuvat eivätkä ole enää siinä määrin mustavalkoisia tai hallittavissa kuin ehkä aiemmin. Tekijä onkin yhtäkkiä onnistumisensa tai epäonnistumisensa kanssa julkisuuden arvioitavana ja armoilla, mikä kouraisee vähälevikkisenkin hengentuotteen luojaa."

Varmaan meissä kirjoittajissa on eroja. Jotkut ehkä osaavat jo alun alkaenkin suhtautua realistisesti kirjoittamiseensa ja siihen millaista valtavaa onnea kirjojen julkaiseminen heidän elämäänsä tuo. Mutta itse voisin allekirjoittaa tuon Kankaanpään kuvauksen. Joskus tosiaan kuvittelin, että yhdenkin kirjan julki saaminen voisi riittää elämänsisällöksi. Mutta eihän se tietenkään riitä, ei vaikka tekisi miten loistavia kirjoja. Ja havahtuminen siihen, että eihän kirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen ole ratkaissut elämässäni mitään muuta asiaa kuin ammatinvalintaan liittyvät probleemit, on ollut yllättävän pitkä prosessi. Ja se on vieläkin kesken. Mutta siksihän tämän paikan nimi onkin häiriöklinikka.

Niin että turha ottaa pulttia siitä, että mielestäni kirjailijat olisivat tärkeämpiä kuin muut ihmiset. Eivät ole. Paitsi tietenkin omasta mielestään. Hehheh.