Christer Kihlman näyttää täyttävän huomenna 75 vuotta. Kihlman oli niitä nuoruuteni suuria lukuelämyksiä joita en jälkikäteen ole koskaan sen kummemmin analysoinut. En siis ole koskaan miettinyt, että mikä hänen kirjoissaan niin kovasti kiinnosti, minä vain luin ne kaikki ja nautin. Voisi sanoa, että viihdyin hänen kirjojensa parissa. Paitsi että hänen myöhemmät teoksensa siis 80 -luvulta lähtien olivat vähän pettymyksiä. Suunnitelmista huolimatta en ole koskaan palannut Kihlmannin kirjoihin, siis lukenut niitä uudestaan ja pohtinut että mikä niissä oikeastaan kosketti. Nykyään olen melko varma, että Kihlman tuhahtaisi lukukokemukselleni, koska todennäköisesti en ole ymmärtänyt hänen kirjojaan lainkaan. Se tuli mieleen, kun luin Turun Sanomista mitä hän näin syntymäpäivänsä aattona ajattelee kirjallisesta elämästä, tiedotusvälineistä ja yhteiskunnallisesta keskustelusta.

Kihlman ärisee, että kaunokirjallisuus ei enää kiinnosta. Kirjojen pitää nykyään viihdyttää ja julkaiseminen keskittyy dekkareihin ja keittokirjoihin. Kihlman on näköjään niitä vanhan liiton miehiä, jotka eivät ole antaneet armoa dekkareillekaan. Mutta kuten sanoin, minua aikoinaan kiinnostivat kovastikin Kihlmanin kaunokirjat ja koin viihtyväni niiden parissa erinomaisesti. Niin että väkisinkin tulee miettineeksi onko se tässä meidän ajassamme tosiaan pahin ongelma, että kirjojen ja televisio-ohjelmien pitäisi viihdyttää? Itse nimittäin ajattelisin, että viihdyttämisen kautta voi ujuttaa tajuntaan kaikenlaista hyvinkin vakavaa asiaa. Ja jos kirjaa lukiessaan ei yhtään viihdy, niin tuntuu aika masokistiselta touhulta jatkaa lukemista. Mutta se on kyllä totta, että meidän kulttuurissamme on aika vahvoja sadomasokistisia pohjavirtoja jotka luultavasti kumpuavat traumaattisesta historiastamme. Joten tällaisia masokistisia lukijoita varmaan löytyy.

Mutta minä etsisin kyllä ongelmaa jostain muualta kuin siitä, että kirjojen ja televisio-ohjelmien ja elokuvien pitää viihdyttää. Jotenkin tuntuu, että ongelmana on se että ihmisiä halutaan tyhmentää ja se on minusta eri asia kuin viihdyttäminen. Viihdyttää kun voi niin monella tavalla, alamittaisesti ja sitten hiukan vaativammin. 

Toinen juttu mistä Kilhman ärisee on keskustelun loppuminen. Yhteiskunnallista keskustelua ei enää ole, koska ei ole foorumia missä sitä voisi käydä. Kihlman ei mitä ilmeisemmin ole vielä löytänyt netin keskustelupalstoja eikä blogeja.

Vielä Kihlmanin kirjoista. Minua ehkä viehätti niissä se tapa, jolla hän kuvasi ihmistä yhteisön puristuksessa. Kihlmanin henkilöt olivat tietenkin periaatteessa hyvin kaukana minun maailmastani, mutta omassa elämässäni olin lukiolaisena samalla tavalla puristuksissa ja kykenin oman ahdistukseni kautta samastumaan Kihlmanin tarinoihin. Ikinä ei lukiessa tullut mieleen, että Kihlmanin kirjat olisivat olleet yhteiskunnallisia, niin kuin en koskaan ajatellut omaa ahdistustanikaan yhteiskunnallisena ilmiönä. Mutta tosiaan, miksipä ei lukiotytön elämän ahdistuksessakin voisi olla jotain yhteiskunnallista. Tyttöjen elämän vaikeudet vain nähtiin siihen aikaan ja paljolti varmaan vielä tänäänkin vain henkilökohtaisina, omien korvien välisinä pikkuongelmina jotka ratkeavat kun löytyy uusi terveempi suhtautumistapa asioihin tai löytyy poikaystävä.