Ruun tilitys pysäytti. Miltä tuntuu ihmisestä joka on halunnut tehdä itselleen kirjoittamisesta paitsi elinkeinon myös elämäntavan. Ja joka on nyt tulossa siihen johtopäätökseen ettei se hänen kohdallaan toteudu. Vastasin Ruulle jo hänen omassa kommenttilootassaan, mutta haluan sanoa muutaman sanan asiasta täälläkin.

Ensimmäiseksihän tuollaisesta yhteenvedosta tulee surullinen olo. Ihminen on ensin kokenut iloa siitä että on löytänyt tällaisen hauskan välineen. On löytänyt sanat ja tarinoiden maailma on avautunut. Sitten tulee kunnianhimo ja halu saada omille teksteille julkisuutta. Se mikä oli ensin hauskaa leikkiä, muuttuu vakavaksi pyrkimykseksi sanoa jotain sellaista yleispätevää joka kiinnostaisi lukijoita.

Lukijoiden tiellä on tietenkin tuo Kustantamo. Ensin pitäisi vakuuttaa Kustantamo, vasta sitten alkaa kilpailu lukijoiden ailahtelevaisesta huomiosta. Jos tarpeeksi monta kertaa yrittää, eivätkä Kustantamon ovet vieläkään avaudu, niin sehän on tietysti masentavaa. Miten monta kertaa on järkevää yrittää ja missä vaiheessa yrittäminen muuttuu pään takomiseksi seinään? Riitta Havukainen taisi jossain mainita pyrkineensä Teatterikorkeaan seitsemän kertaa ja lopulta ovet avautuvat. Pidin häntä melkoisena sitkeyden mestarina kunnes tajusin, että monet kirjoittajat kyllä peittoavat hänen sitkeytensä mennen tullen. Virtuaaliystävämme JPK taitaa olla yksi esimerkki näistä sitkeistä sisseistä, muistan vain lukeneeni jostain ettei tie esikoiskirjan julkaisemiseen ollut niinkään yksiselitteinen. Tuntuu surulliselta, että ihminen joka innostuu jostain asiasta ja ponnistelee kovasti sen saavuttaakseen, joutuu lopulta ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, ettei tästä nyt mitään tullutkaan.

En  ota  kantaa siihen, pitääkö Ruun jatkaa kirjoittamista, vai todellakin jättää jäähyväiset unelmalle vapaasta kirjailijaelämästä. Omien kokemusteni perusteella koen kuitenkin hyväksi asiaksi, jos ihminen voi ottaa etäisyyttä omaan unelmaansa ja alkaa miettiä, että onko se lopultakaan kaiken vaivan väärti. Ihminen voi nimittäin myös jäädä oman unelmansa vangiksi. Jos tahtoo jotain asiaa liian kovasti, voi käydä niin että rentous ja leikki katoaa. Ja monesti  leikki ja rentous on juuri sitä mitä nirsot Kustannustoimittajat uusista käsikirjoituksista hakevat. Ne etsivät vapautuneita omaäänisiä kertojia jotka ovat riittävän itsetuntoisia ollakseen liikaa piittaamatta kirjallisuuden konventioista. Kirjoittajia jotka kirjoittavat niin kuin tahtovat, tuli mitä tuli.

Omalla kohdalla koen, että kirjoittamiseni  hirttyi kiinni siinä vaiheessa kun siitä tuli minulle liian tärkeää. Kirjoitin varmaan vuoden päivät käsikirjoitusta, josta ei sitten tullut mitään. Siis se sama jota kustannustoimittaja sanoi vastenmieliseksi ja oli huolissaan siitä mitä arvostelijatkin sanoisivat jos sellainen julkaistaisiin. Senkin jälkeen jatkoin vielä tuloksetonta aherrustani kunnes lopulta tajusin, ettei niin voisi jatkua. Minun oli pakko irrottautua kirjoittamisesta. Tulin siihen tulokseen, että olin epäonnistunut ja että minun pitäisi nyt pelastautua. Minun oli löydettävä itselleni muuta elämänsisältöä. Tavallaan se oli vapauttava hetki. Olo oli samanlainen kuin korkean kuumeen jälkeen. Heikko, mutta huojentunut, hiukan epätodellinen.¨

Pyrin opiskelemaan, hankin asunnon Tampereelta, ryhdyin viettämään opiskelijaelämää. Opiskelukavereille olin ihminen, joka oli joskus julkaissut muutaman kirjan. Kun olin vapauttanut itseni unelmasta joka oli osoittautunut liian vaativaksi toteuttaa, minä sitten kumminkin jatkoin kirjoittamista sen minkä opinnoilta kerkesin. Tuli idea nuortenkirjasarjasta, jonka toteuttaminen sitten yhtäkkiä olikin mahdollista. Kirjoittamiseen löytyi taas rentous ja ilo, koska tein sitä muiden, tärkeämpien hankkeiden ohessa. Ja koska siihen ei liittynyt mitään elämää suurempaa missiota, minusta vain oli taas hauska kirjoittaa.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että opiskelu jäi kesken ja minä kirjoitan kuin vimmattuna. En minä vieläkään ole varma että teenkö minä tätä koko loppuelämäni tällä tavalla oikein työkseni. Toivottavasti se on mahdollista, mutta koskaan ei voi tietää miten käy. Olennaisinta kuitenkin on, että olen kerran päästänyt irti unelmastani ja huomasin ettei pimeys ja tarkoituksettomuus nielaissutkaan minua. Elämä jatkui, hiukan erilaisena tosin, mutta jatkui kuitenkin. Ja opiskelu oli muuten erittäin mielenkiintoista.