Tuntui aivan asianmukaiselta, että astuessani tänä aamuna ulos kotiovestani, kirkonkellot alkoivat soida. Ja ne soivat koko matkan meiltä Mikaelinkirkkoon. Kellot hiljenivät vasta, kun istuin paikalleni pylvään vierelle, lähelle takaovea.

Vaikka minulla varmasti olikin kasvoillani kaikenkokeneen postmodernistin ironinen hymy, se haihtui katsellessani ympärilleni. Mikaelinkirkko on niin kaunis. Ehdin tietysti tehdä huomiota kirkkokansastakin. Yllättävän monenlaista väkeä. Missä olivat mummut?

Jumalanpalveluksen aluksi kirkkoherra Jouni Lehikoinen esitteli työvuorossa olevat kollegansa ja toivotti meidät tervetulleiksi. Hän teki sen ystävällisesti ja koruttomasti ja kirjoitin muistikirjaani, että hän oli yhtä karismaattinen kuin Esko Salminen parhaimmillaan. Olin heti tyytyväinen kun hän kertoi olevansa saarnavuorossa. 

Saarnan aiheena oli etsikkoaika. Elämme mielihyväkulttuurissa. Ihailemme älykkäitä, nopeita, voimakkaita ja hyvännäköisiä ihmisiä. Kilpailemme paremmuudesta, mistä johtuu, että jäämme  yksinäisiksi. Vietämme aikaa televisioviihteen maailmoissa ja totumme sen välittämään arvomaailmaan. Totumme epäoikeudenmukaisuuteen, siihen että oikean ja väärän välinen ero sumenee. Lehikoisen näkemyksen mukaan kirkon tehtävä on puhua meille oikeasta ja väärästä. Kun Jumala tekee ihmisessä työtä, ihminen alkaa nähdä ja tulemme sumeutemme keskellä tietoisiksi oikeasta ja väärästä. Tai sitten me paadutamme itsemme, koska tietoiseksi tuleminen voi olla joskus hyvin tuskallista. Paatuminen merkitsee hengellistä kuolemaa. 

Puhutteliko saarna minua? Kyllä. Kirkkoherra puhui Jumalasta oikeastaan samalla tavalla kuin mitä itse olen nähnyt taiteen tehtävänä. Minusta taiteenkin tehtävä (yksi niistä) on näyttää meille millaisia olemme. Minulle on sama, mikä sen valon lähde on, joka auttaa meitä tutkimaan itseämme ja omia tarkoitusperiämme, tärkeintä on, että harrastamme tällaista itsetutkiskelua ja pyrimme toimimaan oikein.

Saarnan jälkeen kerättiin kolehti ja teki mieli livahtaa pois, koska en ollut huomannut ottaa kolehtirahaa mukaan. Jouduin paaduttamaan itseni, kun kolehtihaavi työnnettiin nenäni alle. 

Mikaelinkirkon urut ansaitsevat oman erikoismainintansa, on niiden ääni niin syvä ja pehmeä ja urkuri vaikutti sangen innoittuneelta.

Se oli minulle uutta, että kirkosta lähtiessä papit seisoivat eteisessä kättelemässä. Minullekin toivotettiin oikein hyvää sunnuntaipäivää ja tuntui kuin toivotuksessa olisi ollut ajatus mukana. Kirkkokokemukseni jälkeen pyöräilin Littoisiin ja takaisin ja olen vieläkin jotenkin normaalia paremmalla tuulella. En minä tiedä mistä se johtuu. Älkää nyt vain sanoko että se johtuisi tuosta kirkkoreissusta.