Millaista mahtaa olla afrikkalainen kirjallisuus? Siitähän me täällä emme kai tiedä kovin paljon. Afrikasta tulee kyllä kaikenlaista informaatiota, mutta mitä noissa uutisissa lopultakaan kerrotaan ihmisten elämästä. Tiedämme vain, että kurjuutta on, tauteja, nälänhätää, kuivuutta, sotia. Voi voi niitä rassuja siellä kurjalla mantereellaan. No tuohan on aika lattea kuva ja sen vuoksi ilahduin kun törmäsin kirjastossa teokseen Ilon ja kivun kääntöpiiri. Kysymyksessä on valikoima Saharan eteläpuoleisen Afrikan novelleja. Kokoelman on toimittanut Lauri Otonkoski.

Novellit ovat kiinnostavia, koska niissä näyttäytyy Afrikka hiukan toisesta näkökulmasta kuin katastrofiuutisissa, mutta niiden taiteellinen anti tuntuu yllättävän vaatimattomalta. Tai sitten minä olen nirso. Pitää tunnustaa, että odotin satujen, myyttien tunkevan kerronnassa enemmän esiin. Toivoin novellien haastavan länsimaista aikakäsitystä, ihmiskäsitystä, halusin niiden tarjoavan vaihtoehdon meidän maailmallemme. Mutta se oli tietenkin ennakkoluuloinen ja typerä käsitys. Miten kolonialisoitu manner olisi voinut säilyä luonnontilassa. Sitähän kolonialismi juuri on, että alkuperäisyys juuritaan pois ja tilalle istutetaan jotain muuta, muualta tuotua.

Sekin tietenkin vaikuttaa, että kirjoittajat ovat käyneet koulua Euroopassa, Yhdysvalloissa ja kirjoittavat enimmäkseen koloniaalikielillä siis englanniksi, ranskaksi, portugaliksi. Nigerialainen Obi Wali on esittänyt, ettei koloniaalikielien omaksuminen edistä afrikkalaista kirjallisuutta, vaan tuottaa vain vähäisiä lisäkkeitä eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen kirjallisuuden valtavirtaan. Koloniaalikielillä kirjoittavat kirjailijat sanoutuvat tietenkin irti tästä ajatuksesta. Vähäisen lukukokemukseni perusteella liittyisin kuitenkin Obi Walin kannalle, tosin myönnän ettei minulla ole komptenssia sanoa tästä asiasta juuri mitään. Mutta murheellisen paljon nämä novellit muistuttavat eurooppalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta. Vain miljöö on toinen ja näkökulma on afrikkalaisen ihmisen ja usein juuri hänen masentavat kokemuksensa valkoisten hallitsemassa maailmassa. Odotan kiinnostuksella, että afrikkalaiset ryhtyisivät kirjoittamaan omalla kielellään ja näitä tarinoita saataisiin käännetyksi. Mutta se tuskin on kovin helppoa, kun ottaa huomioon että Nigeriassakin arvellaan olevan noin 250 kieltä.

Itse pidin eniten Taban Lo Liyongin novellista Nielaisu. Hän hyödyntää suullista kansanperinnettä. Tästä novellista luin, että on olemassa nimi noille lapsille, jotka ovat kansoittaneet minun tajuntani siitä pitäen kun olen uutislähetyksiä katsellut. Siis tiedätte kai tuon lapsen, jolla on iso pää, pullea maha, tikkumaiset raajat ja kärpäsiä silmissä. Se on kwashiorkor. Siis siinä kielessä jota Liyong käyttää, jokaisessa kielessä varmaan on oma nimityksensä. Novelli alkaa näin: Jos käsillä oleva tarina muistuttaa jotain aiemmin kertomaani, johtuu se vain siitä, että puutteellinen kommunikaatio vie väistämättä aina komediaan, tragediaan tai tragikomediaan. Niinpä onkin tärkeää että opetamme lapsillemme kunnollisen kieliopin: subjekti, predikaatti, objekti.

No myönnetään, aika puiseva alku, enkä ollut heti innostunut, mutta novelli löi minut kyllä ällikällä. Se oli täysin omaperäinen, mutta sen opetus oli yleismaailmallinen. Novelli kertoi äidistä, joka lähti kahden lapsensa kanssa etsimään nälähädän keskellä pähkinöitä. Toinen lapsista oli kwasiorkor ja makasi pähkinäpuun alla sillä välin kun äiti kiipesi puuhun, ravisteli pähkinöitä alas. Vanhempi lapsi juoksenteli keräämässä pähkinöitä talteen. Kunnes lapsi huomasi jotain ja huusi: Äiti se nielee. Mihin äiti vastasi, että niin sen pitääkin niellä. Kun äiti tuli alas puusta, hän huomasi että kwasiorkor oli kadonnut, mutta bython näytti hyvinsyöneeltä. Opetus oli se että elleivät vanhemmat opeta lapsiaan ilmaisemaan itseään, he saattavat vielä ruokkia muitakin bythoneita näillä samoilla lapsilla.

Ja minä tulin ajatelleeksi, että samalla tavalla se on täällä meidän hyvinsyöneessä länsimaisessa maailmassamme. Meilläkin on täällä meidän omat bythonimme. Ja jos ihmiset eivät opi ilmaisemaan itseään, eivät tule tietoisiksi, he huomaamatta ruokkivat bythoneita, mikä ei välttämättä olisi tarkoitus.