Nyt se sitten loppui. Siis loma. Voisin sanoa samalla tavalla kuin Prospero, eli että otin lomaa itsestäni. En kyllä ihan unohtanut olevani luku-ja kirjoitustaitoinen, mutta melkein, kuten kävi ilmi tuosta edellisestä päreestäni, jossa pytonkäärmeen oikea kirjoitusmuoto muodostui ylivoimaiseksi koetuskiveksi puhumattakaan siitä nälkäänäkevästä lapsesta. Mikä johti oitis ajatukset samoille linjoille Illuusian ansiokkaan häpeäsarjan kanssa. Siis häpeähän on siitä mielenkiintoinen asia, että ihmiset häpeävät hyvin erilaisia asioita eikä toisen häpeää ole välttämättä mahdollista kokea. Joskus voi kokea myötähäpeää, mutta myötähäpeäkin on eri asia kuin alkuperäislähteen mahdollisesti kokema häpeä tai häpeämättömyys. 

Illuusiankin häpeäsarjalla oli yllättävän vähän kosketuspintaa omiin salaisiin häpeänaiheisiini. Lähimpänä yhteistä kokemusta olimme kun Illuusia nuoruudessaan seisoi masu pömpöllään bussipysäkillä ja äiti käski vetää vatsaa sisään. Minunkin äitini huomautteli minulle aina pömppömahasta, mutta minulla pömpötyksen syy oli toinen kuin Illuusialla, eli liiallinen kiinnostus jääkaapin sisältöjä kohtaan. 

Joihinkin ihmisiin häpeä tehoaa ja he muuttavat käyttäytymistään päästäkseen häpeästä. En tiedä mikä minun kohdallani on mennyt pieleen, mutta minuun häpeä ei ole tepsinyt kovin hyvin. Ulkonäön lisäksi häpeäntunteita liittyy kirjoittamiseen. Tuollaiset mölöt kirjoitusvirheetkin ovat yllättävän tuskallisia, mutta pahinta on tietenkin jos kokee kirjoittaneensa jotain oikeasti kiinnostavaa ja sitten kustannustoimittaja tyrmistyy, että mitä ihmeen soopaa tämä on. Tämäkin on nimittäin koettu eikä siitä ole ollut helppo toipua. Tietty lausunto on samassa paketissa palautetun käsikirjoituksen kanssa ja viimeisen muuton jälkeen paketti on ties missä. Voi olla melkein missä vaan ja ajatuskin sen paketin avaamisesta ja lausunnon lukemisesta aiheuttaa ahdistusta, joskaan ei enää kovin paljon häpeää koska siitähän on kuitenkin aika monta vuotta ja ollutta mikä mennyttä.

Häpeä on joka tapauksessa aika merkittävä väline kasvatuksessa. Kustannustoimittaja, joka hylkäsi käsikirjoitukseni sanoi puhelinkeskustelussa jotenkin niin, että mitä kriitikotkin sanoisivat jos he julkaisisivat tällaisen kirjan. Ja minä olen sen jälkeen miettinyt, että kuinka paljon kirjoittajia kaikkialla maailmassa itse asiassa ohjaa halu välttää jotain tuontapaisia lausuntoja teoksistaan. On kirjoittajalle aika kammottava hetki kun hän yhtäkkiä tajuaa olleensa mahtipontinen, typerä, tylsä ja pitkäveteinen kun hän on yrittänyt kertoa jotain mielestään hyvin tärkeää. Ja kun hän tajuaa että on olemassa kriitikkojen armada joka nauraisi hänelle mikäli saisivat tämän sydänverellä kirjoitetun sepustuksen käsiinsä.

Epäilen, että aika monella kirjoittajalla elelee sisällään aika hyvin kehittynyt sisäinen sensori jonka heittämisestä jorpakkoon Räsänenkin puhuu. Sisäinen sensori pitää huolen siitä, ettei paperille vuodatu typeryyksiä. Ikävä kyllä se kovin usein pitää huolen myös siitä ettei paperille vuodatu mitään muutakaan, kuten toisaalla ilmeisesti pelätään käyvän. 

Itseäni on jonkin verran helpottanut sen tajuaminen että kirjoittaminen on prosessi jossa on erilaisia vaiheita. Pitää vain löytää itsestään aina se oikea vaihde. On aika kirjoittaa suoraan selkäytimestä, häpeämättä, pidättelemättä. Ja aika pohtia kirjoittamaansa ja miettiä mitä sille pitäisi tehdä että se kelpaisi luettavaksi muillekin. Aina ei oma arvostelukyky riitä ja silloin on tietysti kullanarvoinen se lukija joka riittävän varhaisessa vaiheessa työntää kapulan rattaisiin ja toteaa ettei tästä nyt oikein ole... Jotta asia ei olisi turhan selkeä, kannattaa muistaa ettei se kapuloiden työntelijä aivan välttämättä ole aina oikeassa.

Mutta jos ihminen on kovin hyvin sosiaalistettu häpeämään, niin silloin hän yleensä heti uskoo jos joku nauraa hänen tekeleitään, mikä saattaa olla suuri vahinko. Häpeäänsä kannattaa siis suhtautua kriittisesti. No se on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.