Kiinnostuin narratiivisesta terapiasta heti kun ensimmäisen kerran kuulin asiasta. Suuntaus on uusi ja perustuu siihen perustavanlaatuiseen oivallukseen, että ihmisille on luontaista ja kenties synnynnäistä hahmottaa elämäänsä tarinoiden avulla. Meillä on taipumus muodostaa elämästämme tarinoita ja hyvinvointimme kannalta on olennaista rakennammeko itsellemme ongelmatarinoita, vai selviytymistarinoita. Näemmekö itsemme seikkailutarinan vai tragedian sankareina. Myös sillä on hyvinvointimme kannalta merkitystä kykenemmekö nivomaan oman elämämme tarinan jonkin suuren ja meille tärkeän metatarinan merkittäväksi osaksi.

Kuva ja Mieli niminen kustantamo on tehnyt kulttuuriteon ja kääntänyt suomeksi Alice Morganin selkeän perusteoksen Johdatus narratiiviseen terapiaan. Narratiivisen terapian idea on tämä: Terapeutti kuuntelee asiakasta, joka on tullut hänen luokseen jonkin ongelmansa kanssa. Sanotaan nyt vaikka, että minä menisin Alicen luokse ja valittaisin hänelle, että olen levoton ja masentunut ja huono keskittymään. Perinteinen terapeutti kiinnittäisi huomiota ongelmiini ja alkaisimme vatvoa niitä siinä toivossa, että vatvominen auttaisi. Syy masennukseeni ja levottomuuteni kenties lopulta selviäisi. Alicen lähtökohta on kuitenkin toinen. Ensimmäinen tehtäväni olisi ulkoistaa ongelma itsestäni, siis ymmärtää etten ole levoton ja masentunut ihminen, vaan ihminen, jonka elämää levottomuus ja masennus välillä haittaavat. Voisin antaa ongelmalle nimenkin, esimerkiksi kutsua sitä Ahmatiksi, koska silloin kun olen levoton tai masentunut tai sekä että, jääkaappi yleensä kutsuu useammin kuin normaalisti. 

Sitten alkaisimme miettiä tilanteita jolloin Ahmatti ei ole ollut voimissaan. Siis tilanteita jolloin olen ollut levollinen ja hyvillä mielin ja olen kyennyt keskittymään. Alice kutsuisi näitä tilanteita Ainutkertaisiksi avautumiksi. Ja tosiaan, vaikka olen tottunut luonnehtimaan itseäni masentuneeksi, veltoksi, keskittymishäiriöiseksi syöpöksi, niin tarkemmin asiaa mietittyäni huomaan, että elämässäni on paljon hetkiä jolloin olenkin suhteellisen levollinen ja hyvällä tuulella. Mikä tekee tämä hyvät hetket mahdolliseksi? Perinteinen ongelmakeskeinen terapia ohittaa Ainutkertaiset avautumat merkityksettöminä, koska ne ovat poikkeuksia asiakkaan ongelmatarinassa. Narratiivinen terapia sen sijaan tarraa juuri poikkeuksiin ja nostaa ne tapahtumien keskiöön. Mikä on tehnyt myönteiset hetket mahdolliseksi? Olisiko mahdollista löytää sellaisia hetkiä enemmänkin? Olisiko mahdollista niiden avulla muodostaa uutta myönteisempää tarinaa entisen ongelmatarinan rinnalle ja kenties jopa korvaamaan sitä?

Oikeastaan Alice on tässä samoilla linjoilla de Mellon kanssa jonka Havahtumisesta oli jo aikaisemmin puhetta. De Mellokin puhui siitä, ettei ihmisen pitäisi samastua ongelmiinsa, vaan nähdä itsensä ihmisenä, jolla on hankaluuksia joidenkin asioiden kanssa. Itse olen ollut niin ongelmakeskeinen, että jo tämä varsin yksinkertainen ajatus tuotti suuren huojennuksen. Siis että minä en ole yhtä kuin masennukseni ja levottomuuteni ja keskittymiskyvyttömyyteni, vaan minä olen ihminen joka kärsii noista asioista, milloin enemmän, milloin vähemmän. Kartoitin huvikseni elämääni ja piirtelin karttakuvia siitä missä määrin Ahmatti on minua riivannut. Huomasin, että aamupäivät ja illat ovat olleet ahmattivapaata aikaa ja eniten se riehuu iltapäivisin. Tähän asti olen miettinyt, että mikä tekee iltapäivistä niin hankalia, mutta nyt olenkin alkanut miettiä, mikä tekee aamupäivistä ja illoista niin helppoja. Vaikea sanoa, löytyykö narratiivisesta terapiasta viisasten kivi näihin ikuisuusongelmiini. Nyt olen ollut levollinen ja tyytyväinen jo monta viikkoa, edes blogini sitkeän huono sijoitus blogilistoilla ei haittaa, mutta minähän olenkin nyt lomalla. 

Jos Alicen kirjaa pitäisi jostain moittia, niin esimerkkitapausten melkoisen triviaalin tuntuisista ongelmista. Mutta ehkä siinä on takana jotain eettisiä tai oikeudellisia kysymyksiä jotka ovat estäneet todellisten sairauskertomustan ja ihmeellisten parantumisten esittelyn. Kirja on joka tapauksessa erittäin kiinnostava, koska se avaa aivan toisen näkökulman ongelmiin. Itse kuvittelen, että kirjan lukemisesta on apua kirjoittajaryhmienkin vetämisessä, koska siellähän näitä ongelmatarinoita kuulee. Mutta eniten minulla on toiveita sen suhteen, että saisin omat henkilökohtaiset tarinani tuupattua uusille kiertoradoille. Johan nämä vanhat valitusvirret onkin moneen kertaan veivattu läpi.