Olin tänään pitkällä ja hartaalla päiväkävelyllä. Kiertelin Vanhan Suurtorin ympäristössä ja piipahdin tuomiokirkossa. Onkohan turkulaisilla ollut jotain tekemistä Australian aboriginaalien kanssa, koska halusivat kirkkonsa Unikankareen kummulle? Aboriginaaleillahan on ne tarinansa uniajasta. Jotain unia ovat turkulaisetkin epäilemättä nähneet, ei kai sitä muuten tuollaisia kivikolosseja rakennettaisi. Alkuvuosina pytinki varmaan poikkesi aika paljon ympäröivästä rakennuskannasta. Mutta ei ehkä sentään yhtä paljon kuin paljon nuorempi Mikaelinkirkko, joka muistuttaa lähinnä kreivi Draculan linnaa, mikä ei tietenkään yhtään sumenna sen loistoa.

Kiertelin katselemassa hautamuistomerkkejä ja mietin maisen kunnian katoavaisuutta niin kuin varmaan oikein onkin ja silloin minulle tuli yhtäkkiä mieleen, että mitähän papit tätä nykyä puhuvat saarnoissaan. Siis ihan oikeasti. Minulla on kyllä mielikuva siitä mitä he puhuvat, mutta mihin se mielikuva mahtaa perustua? Todennäköisesti joihinkin varhaisessa nuoruudessa kuultuihin pitkästyttäviin saarnoihin, mutta nuoruudessa kaikki mikä edellytti paikoillaan istumista oli pitkästyttävää. Minä inhosin nuorena virsiäkin ja nyt ne ovat minusta niin liikuttavia. Virrethän ovat upeita. Ehkä saarnatkin ovat upeita. 

Entäpä jos alkaisin käydä sunnuntaiaamuisin jumalanpalveluksissa kuuntelemassa saarnoja. Miksi en? Minulle ei tule edes Hesaria, joten sunnuntaiaamu olisi ihan hyvä hetki harrastaa hartautta. Entäpä jos papeilla onkin jotain sanottavaa tällaiselle tavalliselle agnostikolle. Onhan se mahdollista. Ja nythän minulla on tämä loistava väline johon voisin kirjata kokemuksia ja karkottaa loputkin lukijani. Siis tämä blogi.

Vauhtiin päästyäni voisin ottaa yhteyden johonkin perinteiseen mediaan ja tarjota juttuideaani heille. Alkaisin arvostella saarnoja lehdessä. Miksi en? Arvostellaanhan ravintoloita, teatteriesityksiä, konsertteja. Miksi en voisi ryhtyä arvostelemaan jumalanpalveluksia? Nehän ovat kuitenkin myös kulttuuria. Uskonto ja kulttuurihistoria ja parhaimmassa tapauksessa myös kirjallisuus ja taide nivoutuvat niissä ehjäksi tai vähemmän ehjäksi kokonaisuudeksi. Minä olen nyt  oikein innostunut tästä ideastani. Sen ainoa vika on, että olen niin laiska lähtemään mihinkään sunnuntaiaamuisin.

Uskonnon harjoittamisessa on aina mukana myös esitys. Lauantaina kävelykadulla pysähdyin kuuntelemaan Laupeuden Jumalan seurakunnan (ihan uusi seurakunta minulle) julistusta. Jostain mustaihoisten maasta oli tullut evankelista Suomeen ja hän puhui epäselvällä englannilla ilman tulkkia. En ymmärtänyt muuta kuin että Tsiisuksesta oli puhe. Mutta ei sillä ollut merkitystä etten ymmärtänyt, koska minähän periaatteessa tiesin mitä hän puhui ja nuorukaisen pikimusta olemus oli sangen vakuuttava. Sitten ailahti mielessä kyllä sellainenkin epäilys, että entäs jos se olikin performanssi. Se olisi kyllä voinut olla, varsinkin kun tuo seurakunnan nimi oli tuommoinen.  Sitten tuli mieleen, että mahdankohan minä sittenkin tietää jo etukäteen senkin mitä papeilla on kirkossaan sanottavana. Ja mietin että kumpaa minä oikeastaan toivon enemmän, sitä että saisin yllättyä, vai sitä että saisin vahvistuksen ennakkoluuloilleni.