Miksi niiden nyt piti ruveta tuolla Hanhensulan blogissa jauhamaan viihteestä ja taiteesta, atomipommeistahan siellä piti puhua. Atomipommeista tuli mieleen, että kaikki bordjööläiset televisioviihteen vastustajatkin voisivat mielestäni tänään asettua ruudun ääreen ja katsoa Atomic Cafén, mikäli eivät ole vielä nähneet, koska se on minusta hauskaa ja ajatuksiaherättävää viihdettä. Onko se myös taidetta? Siihen en osaa sanoa mitään.

Mirjam esittää Hanhensulan kommenttilaatikossa, että hän vierastaa viihteessa ilmenevää kaiken psykologisoimista, kvasipsykologiaa. Hän ei tiedä, kuinka paljon se lopulta katsojaansa auttaa hänen omassa elämässään. Ja tämän blogin kommenttilootassa Prospero totesi, että viihde on kertakäyttökulttuuria ja sen vuoksi sitä ei arvosteta. Se ei ole kestävää kuni Taide.

Minä en kyllä ole ihan varma siitä kuinka paljon taidekaan välttämättä auttaa katsojaansa hänen omassa elämässään. Taiteilijat ainakaan itse eivät ole olleet mitenkään esimerkillisiä, mitä hyvään elämään tulee, eikä mielestäni taiteen seuraaminen takaa myöskään mitään. Vai olenko minä ainoa joka olen tavannut varsin onnettomilta ihmisiltä vaikuttavia taiteen kuluttajia? No se voi tietenkin olla aivan hyvin mahdollista, että nämä ihmiset olisivat vielä murheellisempi näky ilman merkittäviä taidekokemuksiaan.

Minusta tuntuu, että tässä on vähän sama juttu kuin kaikissa terapioissakin. Jos ihminen hakee itselleen apua terapiasta, se auttaa häntä, olipa terapiasuuntaus mikä tahansa. Psykonanalyysi, ratkaisukeskeinen terapia, vyöhyketerapia, hypnoosi tai vaikka kätten päälle paneminen. Kaikesta on apua kun ihminen uskoo, että siitä on hänelle apua. Samalla tavalla toimivat myös taide, viihde, tiede, uskonto. Jos ihminen etsii niistä rakennusaineita ja apua elämäänsä, niistä on hänelle apua. Tämä perustuu ihan vaan tähän perskohtaiseen kokemukseen. Kaikkien parissa olen viihtynyt, vaikea pistää niitä tärkeysjärjestykseen ja välillä ne muistuttavatkin yllättävän paljon toisiaan.