Minäkin innostuin sitten Räsänen jäljillä pohtimaan minuutta, vaikka pohdin minä sitä kyllä muutenkin jatkuvasti koska se nyt vain on niin arvoituksellinen asia. Että mikä se juttu on, joka saa minut tuntemaan, että olen nyt sama ihminen kuin esimerkiksi runsaat neljäkymmentä vuotta sitten, kun istuin kotipihani kurarapakossa ja söin hiekkaa.

Psykologeillekin on kasvanut päähän harmaita hiuksia, kun ne ovat yrittäneet jollakin tavalla määritellä, että mikä juttu se minuus ihmisessä oikein on. Nimittäin ihmistä jos tutkii ja haastattelee ensin lapsena ja sitten nuorena ja aikuisena, niin huomaa, että sepä siinä vuosien varrella muuttuukin aika tavalla. Sen lisäksi että ihminen on aina, ihan joka iässä merkillisen tilannesidonnainen. Tuuliviiriksikin voisi joku kutsua. Ei ole ollenkaan harvinaista, että ihminen päätyy väittelemään itseäänkin vastaan kuten maalainen , joka lopulta puolusti minun ajatuksiani omiaan vastaan kun hänen blogissaan  käytiin keskustelua huuhaan tarpeellisuudesta. Ihminen on toisessa seurassa iloinen ja vilkas, toisessa jäyhä mököttäjä. Välillä niin ystävällinen ja sitten taas kuin perseeseen ammuttu karhu. Ja koko ajan ihminen itse kokee, että hän on täysin looginen ja ehjä persoona. Ja yleensä ystävätkin kokevat että tuo se ei ikinä muutu miksikään. Mutta sitten kun aletaan vähän analysoida, huomataankin, että vuosien varrella introvertistä on tullut ekstrovertti tai päin vastoin ja muutenkin on ihminen muuttunut oikeastaan aika tavallakin. 

Meillä on minuus. Se on oma henkilökohtainen kokemuksemme. Ja kuitenkin on vaikea löytää sellaista kohtaa johon voisi sormensa pistää ja sanoa, tuossa se näkyy, tuossa on meikäläisen minuus. 

Kirjoittaessa minuus tuntuu entistä mystisemmältä, koska kirjoittaessa minän pitää unohtua. Kirjoittaessa tietoisuus minuudesta katoaa, ja sen tilalle tulee muunlaista, kenties alitajuista kollektiivista tietoisuutta. Niin ainakin oletan, muuten en voi selittää kaikkia niitä henkilöitä, ääniä ja mielipiteitä jotka pääsevät esiin kun kirjoitan. Tietysti minä ihan tietoisesti keksinkin niitä, mutta merkittävä osa prosessista perustuu siihen, että tulee flow ja vie mennessään. Minän unohtumiseen perustuu myös kirjoittamisen euforia jota joskus voi kokea. On nautinnollista unohtaa itsensä ja saada kontakti maailmaan. Minusta tuntuu muutenkin, että meidän pitäisi useammin unohtaa itsemme. 

Kun ajattelee miten paljon maailmassa on ihmeteltävää ja kummasteltavaa, tuntuu todella oudolta huomata, että aika paljon sitä tuhlaa aikaansa oman itsensä miettimiseen. Niin kuin minäkin nyt.