Mitähän minä olen tehnyt sillä välin kun kollegat ovat osallistuneet kustantajien kekkereille ja solmineet yleishyödyllisiä suhteita ihmisiin joilla on ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Minä olen varmaan jäänyt miettimään.

Jos minä en miettisi niin paljon, niin minulta loppuisi kirjoittamisen aiheet aika äkkiä, mutta miettiminen sopii aika huonosti yhteen aikamme ihanteiden kanssa. Nythän ei ole sopivaa jäädä miettimään. Nyt pitää rientää. Olla nuorekas ja jäntevä ja sosiaalinen. Nyt pitää osata höpöttää monella kielellä ja jakaa keveitä poskisuudelmia. Ja sen lisäksi halata niin että ei oikeasti halaa vaan esittää halaavansa.

Halaaminen on nyt niin muodikasta, jopa Satakunnassa on alettu miettiä että pitäisikö ihmisiä halata, ja ihan kuin satakuntalaisia varten ovat jotkut kehitelleetkin tämän tavan halata halaamatta. Sitä siis voi esittää olevansa lämmin ja sosiaalinen ihminen, mutta pitää kuitenkin etäisyyttä, vaikka hetkeksi suvaitseekin kietaista toisen hajuetäisyydelle. Kädet siis kiedotaan jotenkin höllästi toisen ympärille, mutta ei varsinaisesti kosketeta toista.

Minä en muuten tajua sitä poskisuudelmaakaan lainkaan, mutta tämä on tietysti minun häpeäni. Minä ajattelen että sitä joko pussaa kunnolla tai sitten on pussaamatta, mutta jotkut osaavat kyllä elegantisti muiskauttaa korvan juuressa niin, että tuntuu vain keveä pieni ilmavirta poskihaivenissa. Joskus minä kyllä moiskautan oikein märän pusun palkkioksi sellaisesta poskisuukosta, varokaa vain. Minä olen muutenkin tottunut hyydyttämään keskusteluja kokkareilla. "Mitä sinulle kuuluu?" "Isäni kuoli eilen".  Jos sellaisesta vastauksesta ei sujuvampikin seuraihminen tokene, niin johan on ihme. Mutta joskus minusta tuntuu, että kirjojenkin ehkä pitää nykyään olla samanlaisia. Että riittää kun ne näyttävät koskettavilta. Mutta oikeasti kukaan ei halua, että kirja koskettaisi. 

"Eiväthän kaikki taiteilijat ole lipeväkielisiä amerikkalaisia pölynimurikauppiaita," kirjoittaa kulttuurinavigaattori. Niin, eivät ole, mutta kyllä heidän oikeastaan pitäisi olla ja elleivät ole, niin syyttäköön vain itseään. Näin minä ainakin olen ajan henkeä tulkinnut. Toivottavasti olen tulkinnut väärin ja tämä on vain minun henkilökohtaista ruikutustani ja kaikilla menee aivan hemmetin hyvin. Minä todellakin toivon sitä.

Minun ei itse asiassa olisi mitenkään ihan mahdoton alkaa kiertää kutsuilla ja tehdä itseäni tykö oikeille ihmisille. Kyllä minä pystyisin siihen. Jos olen oikeassa mielentilassa voin olla aika sanavalmis, enkä minä ainakaan pelkää ketään. Enkä myöskään kunnioita ketään niin paljon, että sen vuoksi pitäisi varoa sanojaan. Mutta oikeisiin ihmisiin tutustuminen  tarkoituksenmukaisuussyistä ei kerta kaikkiaan vain sovi minun pirtaani. Minä en yksinkertaisesti ole ihminen joka halaa halaamatta, joka antaa suudelman suutelematta. Se olisi tietysti eri asia jos sattumalta törmäisi johonkin kovin ihanaan ihmiseen, joka haluaisi edistää minun uraani. Mutta ihania ihmisiä tuntuu niissä piireissä liikkuvan todella vähän. Jotenkin sen näkee jo ilmeestä, että ihmiset ovat kiehuneet samoissa liemissä liian pitkään. Niin se vain on, että mikä sopii hapankaalille ei ehkä kumminkaan sovi ihmisille.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa ihan jostain muusta. Lähinnä tuosta miettimisestä. Että siis minusta on ihan hemmetin tärkeää, että ihmiset jäisivät miettimään. Tunneiksi, viikoiksi, kuukausiksi, vaikka vuosiksi. Kaiken uhalla. Että me emme olisi niitä Irina Krohnin Runoraadissa mainitsemia sammakoita jotka veden lämpötilan hitaasti noustessa kiehumme kuoliaiksi.